maanantai 5. maaliskuuta 2012
Nobelistit 1910-luku
03/12: Paul Heyse (1910): Naiskohtaloita (1860, 1867, suom. 1911): No nyt oltiin kyllä melodraaman ytimessä - tällaistako oli naisen elämä 1850-luvun puolivälissä? Molempien novellien naiset menehtyivät, kun eivät saaneet tosirakkauttaan vaan joutuivat aivan muihin naimisiin. Salamurhia, kuumetautia ja mitä vielä. No, nopealukuista ja varsin viihdyttävää kamaa, mutta ei kai sentään korkeakirjallisuutta? 6½.
02/12: Maurice Maeterlinck (1911): Köyhäin aarteet (1896, suom. 1918): Metafyysisiä esseitä, joissa kaikissa pohdiskellaan sielua ja sen yhteyttä materialiseen elämään. Teesejä ovat muun muassa seuraavat: ihmiset puhuvat koska eivät uskalla olla hiljaa ja antaa sielujensa puhua toisilleen, naiset ovat yksinkertaisempina olentoina paremmassa kosketuksessa sielujen kanssa kuin ihmiset (kyllä, teos erittelee ihmiset ja naiset), ja sielu paljastuu ihmiselle usein vasta suuren tragedian hetkellä. Mielenkiintoista, mutta välillä melko kiemuraisesti ilmaistu.7½.
02/12: Gerhart Hauptmann (1912): Atlantis (1912, suom 1937): Saksalainen mies lähtee nuoren naisen perässä valtamerilaivalla Ameriikkaan, laiva uppoaa, mies ja tyttö pelastuvat. Tyttö osoittautuu huonoksi naiseksi ja jää tanssimaan New Yorkiin kun taas mies vetäytyy maaseudulle ja saa post-traumaattisen hermoromahduksen. Lopussa löytyy kuitenkin järki ja hyvä puolisokin, ja palataan sivistykseen, Eurooppaan. Olisikohan Titanic ollut tämän teoksen innoittajana...Ihmeellisen melodramaattista linjaa vedettiin sata vuotta sitten. 7-.
02/12: Rabindranath Tagore (1913): Haaksirikko (1905, suom. 1922): Tämä meni taas puskafarssi/harlekiiniosastolle. Kaksi pariskuntaa, ja väärä mies ja nainen päätyvät yhteen myrskyn ja sitä seuranneen haaksirikon seurauksena. Intialaisen tavan mukaan kun on ollut ilmeisen mahdollista mennä naimisiin ilman, että puoliso on ollut paikalla tai jos onkin, että häneen on katsonut. Hyvin jouhevasti tämä tarina kuitenkin eteni, eikä loppu ollut aivan auvoinen. 8-.
02/12: Romain Rolland (1915): Edelläkävijät (1919, suom. 1945): Olipa jotenkin ylentävää lukea ranskalaisen älymystön sodanvastaisia pamfletteja/esseitä. Toisaalta itku melkein tuli, kun muisti että ne oli kirjotiettu ensimmäisen maailmansodan aikana, ja kaikki toisen maailmansodan kauhut olivat vielä edessä. Hauskaa oli se, että Rolland pohdiskeli maailmansodan syyksi sitä, että tiedonkulku oli niin merkittävällä tavalla nopeutunut (kirje Euroopan laidalta toiselle lesti enää vain muutamia päiviä). Tämä siis selitti sen, että kansojen mieleen olivat tulleet uudet aluevalloitukset. 8+.
02/12: Carl Gustaf Verner von Heidelstam (1916): Folkungien suku (1905, suom. 1937): Oi, yllättävä helmi juuri kun olin tanskalaisepisodin jälkeen valmis manaamaan koko toissa vuosisadan vaihteen kirjallisuuden alimpaan helvettiin. Mistä vetoa, että Jan Guillou on lukenut tämän kirjan ennen Arn-trilogian kirjoittamista! Kiehtovasti kerrottua saagaa ruotsalaisuuden syntyajoilta, ensin Folkungien suvun aamuhämärästä ja sitten kahden veljeksen katkerasta taistelusta vallasta parinsadan vuoden päästä. Muinaisuskon ja kristinuskon kamppailu ja kaikki inhimillisyys siinä ohessa.9.
01/12: Karl Axel Gjellerup (1917): Romulus (1883, ruots. 1884): Jaha, vuonna 1917 Ruotsin Akatemia päättikin valita palkitut nimenomaan teemalla tanskalainen Harlekiini...Tämä romaani oli paitsi sisällöltään köyhä, myös rakenteeltaan omituinen. Nimihenkilö Romulus, joka on hevonen, mainitaan ensimmäisessä luvussa ja sitten yhtäkkä seuravaksi käytetään kokonainen luku kyseisen konin lapsuumuisteloihin kun kaksi kolamnnesta kirjasta on jo takana. Ja melodramaattinen loppukohtaus, tietty, ja vieläpä kahdesti. Vaikka oikeasti tarina oli vain se tavallinen rakkaustarina. 6.
01/12: Henrik Pontoppidan (1917): Aave (1888, suom. 1989): No tämä oli kyllä oman aikansa Harlekiini-sarjaa...oli epäsäätyistä rakkautta, uskonnollisuutta, luokkaeroja ja tukahdutettuja intohimoja. Olisin ostanut tämän tarinan paremmin, jos loppu ei olisi ollut niin kertakaikkisen imelä. Suoritus itselleni siinä mielessä, että oli kirjoitettu vanhanaikaisilla kirjaimilla (vrt. Gifu). Monet sanat joutui lukemaan kahteen kertaan. 6½.
01/12: Carl Spitteler (1919): Turun pommitus (1889, suom. 2011): Kävipä tsägä kun tältä herralta oli viime vuonna suomennettu tämä veijaritarina. Klassisessa hölmöilyssä kaikille käy lopulta hyvin, naimisiin mennään, sotilashenkilöt ylennetään ja tiilitehdas vaihtuu viinanpolttolaitokseksi. Mikä parasta, häämatkalle mennään Turusta Tampereelle! Hauskalla vinoilevalla tyylillä kirjoitettu lyhyehkö hupailu. 8.
lauantai 7. tammikuuta 2012
Nobelistit 1920-luku
01/12: Knut Hamsun (1920): Nälkä (1890, suom. 1952): Omakohtainen kertomus siitä, mitä tapahtuu kun ei saa tarpeeksi ruokaa. Aika hyvin tekstin myötä pääsi kirjailijan alati kutistuviin nahkoihin. Hyvin tuli esille myös se, kuinka nälkä pikku hiljaa ajaa harhaiseksi. Välillä oudon lakonista, välillä hyvinkin intesiivistä kerrontaa, ja etenkin loppu tuli ihan töksäytyksenä. 8-.
12/11: Anatole France (1921): Kuningatar Hanhenjalan ravintola (1893, suom. 1912): Tämä oli yllättävä pieni helmi; veijaritarina nuoresta miehestä ja hänen seikkailuistaan noin yhden vuoden ajan 1700-luvun Ranskassa. Oppaana matkalla oli liberaali pappi, salamantereihin ja keijuihin uskova mystikko sekä lumoava juutalaistyttö. Kirjan nimestä huolimatta itse ravintolassa ehdittiin olla vain vähän teoksen alussa. Eino Leinon tunnelmaan sopiva suomennos. 9-.
12/11: Jacinto Benavente (1922): Mors Rival (1913, ruots. 1922): Hohhoijaa. Melodraamaa espanjalaisittain. Äiti, äidin uusi puoliso, tytär, rakkautta puolin ja toisin, ammuttuja sulhaisia ja lopussa ammuttu äiti, joka kuoli siinä uskossa (toivossa? rakkaudessa?) että kaikki päättyi hyvin. En mä nyt tällekään oikein syttynyt. 6.
12/11: William Butler Yeats (1923): The Countess Cathleen (1912): No tämä oli kyllä pettymys. Tuntematta tekijää olen nimen perusteella pitänyt herraa kovinkin romanttisena ja dramaattisena runoilijana. Vaan tämä näytelmä, suorastaan melodramaattisesta aiheestaan (paholaisen edustajat ostavat köyhiltä heidän sielujaan ja lopulta rikas kartanonrouva pelastaa kaikki myymällä oman sielunsa) huolimatta sekä kielellisesti että draamallisesti lattea suoritus. 6-.
12/11: Wladyslaw Reymont (1924): Talonpoikia (1904, suom. 1949): Neliosainen kirja oli kuin Teuvo Tulion elokuva: Maalaiselämän kuvaus, jossa arki pyörii maatalouden välttämättömyyksien ympärillä, mutta aina silloin tällöin ihmisen vietit saavat aikaan ylenmääräistä kuohuntaa. Katolilaisuus tuo tähän tietysti vielä oman, synnintuntoisen lisänsä. Realistista kerrontaa. Eniten häiritsi minua se, että selkeä keskushenkilö puuttui. Mutta pidin siitä, että ylidramaattinen loppukin latistui lopulta arjeksi. 7½.
12/11: Bernard Shaw (1925): Pygmalion (1914): Tähän oli aluksi vaikea suhtautua, kun elokuva (My Fair Lady) oli niin vahvasti mielessä. Tuntui vähän epäreilulta, kun ajatus kulki siihen suuntaan että hyvinpä on kirjaan saatu luotua elokuvan tunnelma. Teksti siis toisin sanoen toimi hyvin, myös luettuna. Mielenkiintoisinta oli loppuselitys, jossa Shaw perusteli sen miksi Higgins ja Eliza eivät päädy yhteen. Ostin kirjailijan päätelmän mieluummin kuin elokuvan. Hyvän tuulen pieni helmi. 9-.
12/11: Grazia Deledda (1926): After the Divorce (1902, engl. 1985): Teoksesta välittyi heti ensi lehdiltä alkaen etelä-italialainen, suomalaisen mielestä ylidramaattinen mentaliteetti: hiuksia revittiin ja voihkittin ja karjuttiin. Välillä taas oli kummallisen lakonisia, kliinisen kuvailevia tekstejä. Olo oli vähän sama kuin tohtori Zivagon jälkeen, kun ihmettelin miten välikuvailuihin oli käytetty niin paljon sivuja ja isot tapahtumat kuitattiin muutamalla (sivu)lauseella. Lopun tämä tekniikka teki kuitenkin juuri sopivan dramaattiseksi.8.
12/11: Henri Bergson (1927): Nauru - tutkimus komiikan merkityksestä (1900, suom. 1994): Taas kirja, joka tuntui yllättävän ajankohtaiselta - ehkä siksi, että suomennos oli kuitenkin nykyaikaa. Mielenkiintoisia havaintoja komiikan yleisyydestä (vs. tragedian yksityisyys) ja komedian keskittymisestä tilanteisiin, jossa mekaanisuus menee ohi inhimillisestä joustavuudesta. Hyvinä pidin myös havaintoa siitä, että komedia on mekanismi, jolla ammattiryhmien eristymistä muusta yhteiskunnasta estetään. Lukukokemuksena minulle keskivaikeata filosofiaa. 7½.
12/11: Sigrid Undset (1928): Ida Elisabet (1932, suom. 1977): Kirjallisuuden perusteemat alkavat tulla tutuksi. Nyt oli taas vaihteeksi kysymys naisen asemasta ja valinnoista, tällä kertaa 1920-luvun Norjassa. Tekstin ajattomuus yllätti taas kerran - ei olisi välttämättä voinut kovin helposti sijoittaa tätä teosta noin aikaiseen ajankohtaan. Kyseessä oli kuitenkin avioerotilanne, yh-äiti ja uusi sulhanen. Feministin lapsi huusi lujaa "EEEEI, älä tee sitä", kun Ida E. päätti luopua rakkaudesta lapsensa parhaaksi, mutta Ida E. olikin parempi ihminen kuin minä. Loppu oli suorastaan lyyrinen. 8.
11/11: Thomas Mann (1929): Buddenbrookit (1921, suom. 2010): Tämä kirja oli periaatteessa ihan ok, mutta kärsi nyt siitä, että juuri tuli luettua Forsytein taru. Sukusaaga on sukusaaga, ja Buddenbrookit jäi nyt vertailussa toiseksi. Ehkä siksi, että tästä puuttui selkeä keskushenkilö sekä selkeä sanoma, jotka Forsyteistä löytyi. Tai ehkä sanoma olikin juuri se, että sattumalla on iso osuus elämässä, ja useamman onnettoman sattuman kertymä voi viedä menestyvänkin suvun rappiolle. Joka tapauksessa, vaikka olen sukuromaanien suuri ystävä, tämä jäi vaisuksi. 8-.
12/11: Anatole France (1921): Kuningatar Hanhenjalan ravintola (1893, suom. 1912): Tämä oli yllättävä pieni helmi; veijaritarina nuoresta miehestä ja hänen seikkailuistaan noin yhden vuoden ajan 1700-luvun Ranskassa. Oppaana matkalla oli liberaali pappi, salamantereihin ja keijuihin uskova mystikko sekä lumoava juutalaistyttö. Kirjan nimestä huolimatta itse ravintolassa ehdittiin olla vain vähän teoksen alussa. Eino Leinon tunnelmaan sopiva suomennos. 9-.
12/11: Jacinto Benavente (1922): Mors Rival (1913, ruots. 1922): Hohhoijaa. Melodraamaa espanjalaisittain. Äiti, äidin uusi puoliso, tytär, rakkautta puolin ja toisin, ammuttuja sulhaisia ja lopussa ammuttu äiti, joka kuoli siinä uskossa (toivossa? rakkaudessa?) että kaikki päättyi hyvin. En mä nyt tällekään oikein syttynyt. 6.
12/11: William Butler Yeats (1923): The Countess Cathleen (1912): No tämä oli kyllä pettymys. Tuntematta tekijää olen nimen perusteella pitänyt herraa kovinkin romanttisena ja dramaattisena runoilijana. Vaan tämä näytelmä, suorastaan melodramaattisesta aiheestaan (paholaisen edustajat ostavat köyhiltä heidän sielujaan ja lopulta rikas kartanonrouva pelastaa kaikki myymällä oman sielunsa) huolimatta sekä kielellisesti että draamallisesti lattea suoritus. 6-.
12/11: Wladyslaw Reymont (1924): Talonpoikia (1904, suom. 1949): Neliosainen kirja oli kuin Teuvo Tulion elokuva: Maalaiselämän kuvaus, jossa arki pyörii maatalouden välttämättömyyksien ympärillä, mutta aina silloin tällöin ihmisen vietit saavat aikaan ylenmääräistä kuohuntaa. Katolilaisuus tuo tähän tietysti vielä oman, synnintuntoisen lisänsä. Realistista kerrontaa. Eniten häiritsi minua se, että selkeä keskushenkilö puuttui. Mutta pidin siitä, että ylidramaattinen loppukin latistui lopulta arjeksi. 7½.
12/11: Bernard Shaw (1925): Pygmalion (1914): Tähän oli aluksi vaikea suhtautua, kun elokuva (My Fair Lady) oli niin vahvasti mielessä. Tuntui vähän epäreilulta, kun ajatus kulki siihen suuntaan että hyvinpä on kirjaan saatu luotua elokuvan tunnelma. Teksti siis toisin sanoen toimi hyvin, myös luettuna. Mielenkiintoisinta oli loppuselitys, jossa Shaw perusteli sen miksi Higgins ja Eliza eivät päädy yhteen. Ostin kirjailijan päätelmän mieluummin kuin elokuvan. Hyvän tuulen pieni helmi. 9-.
12/11: Grazia Deledda (1926): After the Divorce (1902, engl. 1985): Teoksesta välittyi heti ensi lehdiltä alkaen etelä-italialainen, suomalaisen mielestä ylidramaattinen mentaliteetti: hiuksia revittiin ja voihkittin ja karjuttiin. Välillä taas oli kummallisen lakonisia, kliinisen kuvailevia tekstejä. Olo oli vähän sama kuin tohtori Zivagon jälkeen, kun ihmettelin miten välikuvailuihin oli käytetty niin paljon sivuja ja isot tapahtumat kuitattiin muutamalla (sivu)lauseella. Lopun tämä tekniikka teki kuitenkin juuri sopivan dramaattiseksi.8.
12/11: Henri Bergson (1927): Nauru - tutkimus komiikan merkityksestä (1900, suom. 1994): Taas kirja, joka tuntui yllättävän ajankohtaiselta - ehkä siksi, että suomennos oli kuitenkin nykyaikaa. Mielenkiintoisia havaintoja komiikan yleisyydestä (vs. tragedian yksityisyys) ja komedian keskittymisestä tilanteisiin, jossa mekaanisuus menee ohi inhimillisestä joustavuudesta. Hyvinä pidin myös havaintoa siitä, että komedia on mekanismi, jolla ammattiryhmien eristymistä muusta yhteiskunnasta estetään. Lukukokemuksena minulle keskivaikeata filosofiaa. 7½.
12/11: Sigrid Undset (1928): Ida Elisabet (1932, suom. 1977): Kirjallisuuden perusteemat alkavat tulla tutuksi. Nyt oli taas vaihteeksi kysymys naisen asemasta ja valinnoista, tällä kertaa 1920-luvun Norjassa. Tekstin ajattomuus yllätti taas kerran - ei olisi välttämättä voinut kovin helposti sijoittaa tätä teosta noin aikaiseen ajankohtaan. Kyseessä oli kuitenkin avioerotilanne, yh-äiti ja uusi sulhanen. Feministin lapsi huusi lujaa "EEEEI, älä tee sitä", kun Ida E. päätti luopua rakkaudesta lapsensa parhaaksi, mutta Ida E. olikin parempi ihminen kuin minä. Loppu oli suorastaan lyyrinen. 8.
11/11: Thomas Mann (1929): Buddenbrookit (1921, suom. 2010): Tämä kirja oli periaatteessa ihan ok, mutta kärsi nyt siitä, että juuri tuli luettua Forsytein taru. Sukusaaga on sukusaaga, ja Buddenbrookit jäi nyt vertailussa toiseksi. Ehkä siksi, että tästä puuttui selkeä keskushenkilö sekä selkeä sanoma, jotka Forsyteistä löytyi. Tai ehkä sanoma olikin juuri se, että sattumalla on iso osuus elämässä, ja useamman onnettoman sattuman kertymä voi viedä menestyvänkin suvun rappiolle. Joka tapauksessa, vaikka olen sukuromaanien suuri ystävä, tämä jäi vaisuksi. 8-.
torstai 29. joulukuuta 2011
Vuoden 2012 projekti: HelMet helmet
Nobel-lista paitsi lähenee loppuaan käy myös hiukan raskaaksi, kun luettavat tekstit alkavat olla järjestäen yli 100 vuotta vanhoja. Inspiroituneena tästä ystävän projektista ajattelin vierailla kaikissa HelMet-kirjastoissa, lainata niistä kirjan ja dokumentoida vierailut ja lukemiset tänne. Vierailtavia kirjastoja on kaiken kaikkiaan 63 kappaletta.
Espoo (14)
Entresse, Haukilahti, Kalajärvi, Karhusuo, Kauklahti, Kauppakeskus Iso Omena, Kivenlahti, Laajalahti, Laaksolahti, Nöykkiö, Sello, Soukka, Tapiola, Viherlaakso
Helsinki (37)
Arabia, Etelä-Haaga, Herttoniemi, Itäkeskus, Jakomäki, Kallio, Kannelmäki, Kirjasto 10, Kontula, Käpylä, Laajasalo, Lauttasaari, Malmi, Malminkartano, Munkkiniemi, Myllypuro, Oulunkylä, Paloheinä, Pasila, Pikku-Huopalahti, Pitäjänmäki, Pohjois-Haaga, Puistola (25.4.2012 alkaen), Pukinmäki, Rikhardinkatu, Roihuvuori, Ruoholahden lastenkirjasto, Sakarinmäen lastenkirjasto, Suomenlinna, Suutarila, Tapanila, Tapulikaupunki, Töölö, Vallila, Viikki, Vuosaari
Kauniainen (1)
Kauniaisten kaupunginkirjasto
Vantaa (11)
Hakunila, Hiekkaharju, Koivukylä, Lumo (Korso), Länsimäki, Martinlaakso, Mikkola, Myyrmäki, Pointti (Pakkala), Pähkinärinne, Tikkurila
Sairaala- ja laitoskirjastoissa ei vieraile.
Ensimmäisen reissun jälkeen päätin, että dokumentoin itse kirjastovierailut tänne, ja luetut kirjat tähän blogiin.
Espoo (14)
Entresse, Haukilahti, Kalajärvi, Karhusuo, Kauklahti, Kauppakeskus Iso Omena, Kivenlahti, Laajalahti, Laaksolahti, Nöykkiö, Sello, Soukka, Tapiola, Viherlaakso
Helsinki (37)
Arabia, Etelä-Haaga, Herttoniemi, Itäkeskus, Jakomäki, Kallio, Kannelmäki, Kirjasto 10, Kontula, Käpylä, Laajasalo, Lauttasaari, Malmi, Malminkartano, Munkkiniemi, Myllypuro, Oulunkylä, Paloheinä, Pasila, Pikku-Huopalahti, Pitäjänmäki, Pohjois-Haaga, Puistola (25.4.2012 alkaen), Pukinmäki, Rikhardinkatu, Roihuvuori, Ruoholahden lastenkirjasto, Sakarinmäen lastenkirjasto, Suomenlinna, Suutarila, Tapanila, Tapulikaupunki, Töölö, Vallila, Viikki, Vuosaari
Kauniainen (1)
Kauniaisten kaupunginkirjasto
Vantaa (11)
Hakunila, Hiekkaharju, Koivukylä, Lumo (Korso), Länsimäki, Martinlaakso, Mikkola, Myyrmäki, Pointti (Pakkala), Pähkinärinne, Tikkurila
Sairaala- ja laitoskirjastoissa ei vieraile.
Ensimmäisen reissun jälkeen päätin, että dokumentoin itse kirjastovierailut tänne, ja luetut kirjat tähän blogiin.
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Nobelistit 1930-luku
11/11: Sinclair Lewis (1930): Babbitt (1923): Ihme juttu, kirja on melkein 90 vuotta vanha, mutta keski-ikäisen eksistenssiahdistus on ihan samanlaista kuin (omani) tänä päivänä. Tuttuudessaan teos tempaisi ensin mukaansa, mutta alkoi sitten puolivälissä puuduttaa, kun tuntui ettei omaa elämäänsä sentään jaksaisi elämisen lisäksi vielä lukeakin. Loppuun oli sitten kasattu vähän enemmänkin draamaa. itse olisi ehkä jaotellut tapahtumia vähän tasapuolsiemmin. Pidin salaironisten huomioiden viljelystä tekstissä. 8.
11/11: Erik Axel Karlfeldt (1931): Hösthorn (1927): No niin, olen nyt vakaasti sitä mieltä, että Nobel-listaan on mahtunut lievä yliannostus ruotsalaista runoutta. Tämä meni jo melko trad. osastolle, loppusoinnut ja kaikki. Käsittääkseni vuodenaikojen vaihtelun kautta peilattiin ihmiselämän kulkua. Eipä kovin omaperäistä. Keskivaiheilla ollut kimalaisruno oli kyllä hellyyttävä. "Gärna jag delar tingens förgängliga lott, lyckilg att lida och njuta jordlivets fulla mått.". Tai "Vi träffas nästä år, om Gud ger oss än en vår". 6½.
11/11: John Galsworthy (1932): Forsytein taru (1922, suom. 1929): Aivan loistava sukutarina, jossa kirjoittajan kritiikki omistavan luokan tympeää asennetta kohtaan on välillä liiankin ilmeistä. Neljän sukupolven tarinaa imaisee mukaansa ja haastaa tutkiskelemaan sitä, millä elämässä todella on merkitystä. Samalla tarjoillaan mielenkiintoista ajankuvaa viime vuosisadanvaihteen Englannista. Yllättävän moderneja ajatuksia siellä täällä, ja vielä miehen kirjoittamana. 9+.
10/11: Ivan Bunin (1933): Arsenjevin elämä (1934, suom. 1984): Tässä nuorukaisen elämästä kertovassa kirjassa hämmästyttivät painotukset: lapsuutta kuvattiin maalailevasti lähes kolmanneksen verran ja työ- ja rakkauselämän suuret käänteet kuvattiin usein vain muutamalla lauseella kuin ohimennen huomauttaen. Tyyli oli tsehovilaisen maalailevaa ja luonnonkuvakseen ja muuhun tunnelmonitiin tuhlailtiin minun makuuni liikaa tunteiden kustannuksella. Venäläisen viipyilevää yläluokan joutilaisuutta 1900-luvun tietämiltä siis. 7½.
10/11: Luigi Pirandello (1934): Mennyttä miestä (1904, suom. 1993): Yllättävän moderni veijaritarina ottaen huomioon että ikää teoksella on jo 107 vuotta. Myös kieli oli elävää. Perusajatus oli eksistentiaalisen kutkuttava: mies on reissun päällä ja kun hän on palaamassa kotiinsa kasinovoitot taskussa, lukee hän paikallislehdestä että vaimo on tunnistanut hänen ruumiinsa. Tuleeko ihminen vapaaksi, kun huono avioliitto ja vielä huonompi anoppi jäävät taakse? Lopun olisin itse kirjoittanut vähän jäntevämmäksi, nyt intensiteetti selvästi laski loppukolmanneksella. 8½.
09/11 Eugene O'Neill (1936): Pitkän päivän matka yöhön (1939-41, suom. 1989): Näin suomalaisnäkökulmasta aika tavallinen tarina dysfunktionaalisesta perheestä, jossa isä ja aikuiset pojat ovat juoppoja ja äiti narkkari. Paras jännite on vähän alun jälkeen, kun lukija alkaa oivaltaa, että äidissä on jotain vialla. Sitten menee, päivän ja illan mittaan kaikkien päätyessä yhä enemmän aineisiinsa, aika jaanaamiseksi. 6½.
08/11: Roger Martin du Gard (1937): Jean Barois (1921): Semiobjektiivinenkaan arvio on täysin mahdotonta, sillä kaikki peittyy sen glorian alle että luin 512 sivuisen romaanin alkukielellä ranskaksi. Samasta syystä en varmaan ihan kaikista kielellisistä nyansseista päässyt jyvälle, vaikka tapahtumat pääpiirteissään selvisivät. Nuori mies hylkää katolisen uskon, uskovan vaimonsa ja tyttärensä perustaakseen tieteelliseen ajatteluun keskittyvän aikakauslehden. Elämänsä ehtoopuolella mies palaa yhteen perheensä kanssa, saattaa tyttärensä luostariin ja palaa uskon helmaan. Vai palaako? Ns. Dreyfuss-tapauksessa liian pitkään viihtyvä teos saa lisäpotkua kahdesta viimeisestä sivusta.8.
08/11: Pearl S. Buck (1938): The Good Earth (1931): Tämä tuntui kovasti viisaalta kirjalta, johtuiko sitten siitä että kyseessä oli kiinalaisen elämän kuvaus vai siitä, että teoksella on jo ikää 80 vuotta. Joka tapauksessa yksi (Nobel-)kirjallisuuden kestoteema, sukutarina tässä kovin kovin kauniisti kerrottuna. Hienosti oli kirjailija saanut piirrettyä esiin sen, miten yhden ihmisen elämänkaaren aikana ajatukset itsestä ja ympäröivästä maailmasta muuttuvat. Ja loppu oli kuin suoraan Kellopeliappelsiinista. 9.
08/11: F.E. Sillanpää (1939): Silja (1931): Sillanpään kuvaamassa 1900-luvun alun suomalaiselämässä on jotain kovin koskettavaa. Vaikka tämä kirja kertoikin astetta vauraammasta ihmisryhmästä kuin aikaisemmin lukemani Hurskas kurjuus, oli sama ihmiselämän lyhyys ja vääjäämättömät onnettomuudet samalla tavalla esillä. Kotitalon ajautuminen vierialle, kansalaissota, ensirakkaus, keuhkotauti, siinä 22-vuotiaana kuolleen Siljan elämä. Alussa luontokuvaustekstiin oli vaikea päästä sisälle, mutta kun keksin yhdistää sen Teuvo Tulion elokuviin, niin alkoi toimia. 8.
11/11: Erik Axel Karlfeldt (1931): Hösthorn (1927): No niin, olen nyt vakaasti sitä mieltä, että Nobel-listaan on mahtunut lievä yliannostus ruotsalaista runoutta. Tämä meni jo melko trad. osastolle, loppusoinnut ja kaikki. Käsittääkseni vuodenaikojen vaihtelun kautta peilattiin ihmiselämän kulkua. Eipä kovin omaperäistä. Keskivaiheilla ollut kimalaisruno oli kyllä hellyyttävä. "Gärna jag delar tingens förgängliga lott, lyckilg att lida och njuta jordlivets fulla mått.". Tai "Vi träffas nästä år, om Gud ger oss än en vår". 6½.
11/11: John Galsworthy (1932): Forsytein taru (1922, suom. 1929): Aivan loistava sukutarina, jossa kirjoittajan kritiikki omistavan luokan tympeää asennetta kohtaan on välillä liiankin ilmeistä. Neljän sukupolven tarinaa imaisee mukaansa ja haastaa tutkiskelemaan sitä, millä elämässä todella on merkitystä. Samalla tarjoillaan mielenkiintoista ajankuvaa viime vuosisadanvaihteen Englannista. Yllättävän moderneja ajatuksia siellä täällä, ja vielä miehen kirjoittamana. 9+.
10/11: Ivan Bunin (1933): Arsenjevin elämä (1934, suom. 1984): Tässä nuorukaisen elämästä kertovassa kirjassa hämmästyttivät painotukset: lapsuutta kuvattiin maalailevasti lähes kolmanneksen verran ja työ- ja rakkauselämän suuret käänteet kuvattiin usein vain muutamalla lauseella kuin ohimennen huomauttaen. Tyyli oli tsehovilaisen maalailevaa ja luonnonkuvakseen ja muuhun tunnelmonitiin tuhlailtiin minun makuuni liikaa tunteiden kustannuksella. Venäläisen viipyilevää yläluokan joutilaisuutta 1900-luvun tietämiltä siis. 7½.
10/11: Luigi Pirandello (1934): Mennyttä miestä (1904, suom. 1993): Yllättävän moderni veijaritarina ottaen huomioon että ikää teoksella on jo 107 vuotta. Myös kieli oli elävää. Perusajatus oli eksistentiaalisen kutkuttava: mies on reissun päällä ja kun hän on palaamassa kotiinsa kasinovoitot taskussa, lukee hän paikallislehdestä että vaimo on tunnistanut hänen ruumiinsa. Tuleeko ihminen vapaaksi, kun huono avioliitto ja vielä huonompi anoppi jäävät taakse? Lopun olisin itse kirjoittanut vähän jäntevämmäksi, nyt intensiteetti selvästi laski loppukolmanneksella. 8½.
09/11 Eugene O'Neill (1936): Pitkän päivän matka yöhön (1939-41, suom. 1989): Näin suomalaisnäkökulmasta aika tavallinen tarina dysfunktionaalisesta perheestä, jossa isä ja aikuiset pojat ovat juoppoja ja äiti narkkari. Paras jännite on vähän alun jälkeen, kun lukija alkaa oivaltaa, että äidissä on jotain vialla. Sitten menee, päivän ja illan mittaan kaikkien päätyessä yhä enemmän aineisiinsa, aika jaanaamiseksi. 6½.
08/11: Roger Martin du Gard (1937): Jean Barois (1921): Semiobjektiivinenkaan arvio on täysin mahdotonta, sillä kaikki peittyy sen glorian alle että luin 512 sivuisen romaanin alkukielellä ranskaksi. Samasta syystä en varmaan ihan kaikista kielellisistä nyansseista päässyt jyvälle, vaikka tapahtumat pääpiirteissään selvisivät. Nuori mies hylkää katolisen uskon, uskovan vaimonsa ja tyttärensä perustaakseen tieteelliseen ajatteluun keskittyvän aikakauslehden. Elämänsä ehtoopuolella mies palaa yhteen perheensä kanssa, saattaa tyttärensä luostariin ja palaa uskon helmaan. Vai palaako? Ns. Dreyfuss-tapauksessa liian pitkään viihtyvä teos saa lisäpotkua kahdesta viimeisestä sivusta.8.
08/11: Pearl S. Buck (1938): The Good Earth (1931): Tämä tuntui kovasti viisaalta kirjalta, johtuiko sitten siitä että kyseessä oli kiinalaisen elämän kuvaus vai siitä, että teoksella on jo ikää 80 vuotta. Joka tapauksessa yksi (Nobel-)kirjallisuuden kestoteema, sukutarina tässä kovin kovin kauniisti kerrottuna. Hienosti oli kirjailija saanut piirrettyä esiin sen, miten yhden ihmisen elämänkaaren aikana ajatukset itsestä ja ympäröivästä maailmasta muuttuvat. Ja loppu oli kuin suoraan Kellopeliappelsiinista. 9.
08/11: F.E. Sillanpää (1939): Silja (1931): Sillanpään kuvaamassa 1900-luvun alun suomalaiselämässä on jotain kovin koskettavaa. Vaikka tämä kirja kertoikin astetta vauraammasta ihmisryhmästä kuin aikaisemmin lukemani Hurskas kurjuus, oli sama ihmiselämän lyhyys ja vääjäämättömät onnettomuudet samalla tavalla esillä. Kotitalon ajautuminen vierialle, kansalaissota, ensirakkaus, keuhkotauti, siinä 22-vuotiaana kuolleen Siljan elämä. Alussa luontokuvaustekstiin oli vaikea päästä sisälle, mutta kun keksin yhdistää sen Teuvo Tulion elokuviin, niin alkoi toimia. 8.
Nobelistit 1940-luku
07/11: Johannes Vilhelm Jensen (1944): Tiedemiehen onneton kohtalo (1904, suom. 1920): No tämä ei kyllä ollut mikään maailmankirjallisuuden helmi, mutta pakkohan se oli otsikon vuoksi lukea juuri tämä. Ihmeellisen melodramaattinen kertomus vuosisadan alun Nykistä, johon liittyi spiritismiä, radonia, vesikauhua, murhia sun muuta. Kaiken kruunasi todella huono suomennos. 6-.
07/11: Gabriela Mistral (1945): Madwomen (engl. 2009): Vaihteeksi runoutta, josta häivähdyksittäin ymmärsin jotain, liekö johtuen aiheen tuttuudesta? Joka tapauksessa kokoelmassa runoiltiin elämästä erilaisten naisten näkökulmasta, kaiketikin naiseuden olemusta pohdiskellen. Eniten mieleen jäivät tarinankertojanaisesta ja majakanvartijaa rakastavasta naisesta kertovat runot. Vaan taiteenlajina runous pysyy sitkeästi mysteerinä. 7-.
07/11: Herman Hesse (1946): Siddhartha (1922, suom. 2009): Tässä oli kyllä jotain syvällisesti viisasta siitä, miten eletään. Kaiken kehämäisyydestä. Siitä miten aina voi oppia uutta. Siitä miten sanat ja opit eivät tee onnelliseksi vaan esineet, teot ja rakkaus. Siitä, miten viisautta ei voi opettaa, sen voi vai oppia. Elämällä. 8½.
07/11 André Gide (1947): Ahdas portti (1909, suom. 1936): Jaahas, taas näitä tarinoita, joissa suuri rakkaus uhrataan uskon alttarille. Olikohan tämä jotenkin muotia 1900-luvun alkupuolella? Ahdistaa lukea tarinaa, jossa molemmat rakastavat toisiaan mutta kieltäytyvät maallisesta onnesta taivaallista tavoitellessaan. Sinänsä kyllä pidin kirjan kerrontatyylistä, joka maalasi joutilaan ylemmän keskiluokan elämää uskottavasti, mutta päähenkilöiden "yleviä" ratkaisuja en pysty käsittämään.. 7½.
07/11: T.S. Eliot (1948): Neljä kvartettoa (1945, suom. 1949): Eipä iskenyt runous, vaikka luistin alkukielisen version lukemisesta sillä verukkeella että ymmärtäisin paremmin. Jotain kaiken kehämäisyydestä ja ajan luonteesta ja vanhenemisesta yritettiin sanoa? Sukupolven pettymisestä edellisiin? "Saimmeko heiltä perinnöksi vain petosten kuitteja?". No, saman heebon Aution maa runosta en ymmärtänyt senkään vertaa, mutta triviana se, että se alkaa tunnetulla säkeellä "huhtikuu on kuukausista julmin". 6.
07/11: William Faulkner (1949): Villipalmut (1939, suom. 1971): Olin lukenut tämän aikaisemminkin, joten en nyt tällä kertaa hämmentynyt siitä, että kirjassa on kaksi eri tarinaa, jotka eivät juonellisesti mitenkään - siis mitenkään -liity toisiinsa. Jännittävä kokeilu sinänsä, vaikka en vieläkään ole vakuuttunut siitä, tuoko se jotain lisäarvoa tai korostaako se jotenkin erityisesti pääteemaa (tyhjyys). Mutta molemmat tarinat sinänsä olivat mieleenpainuvia ja taiten kerrottu. 8.
07/11: Gabriela Mistral (1945): Madwomen (engl. 2009): Vaihteeksi runoutta, josta häivähdyksittäin ymmärsin jotain, liekö johtuen aiheen tuttuudesta? Joka tapauksessa kokoelmassa runoiltiin elämästä erilaisten naisten näkökulmasta, kaiketikin naiseuden olemusta pohdiskellen. Eniten mieleen jäivät tarinankertojanaisesta ja majakanvartijaa rakastavasta naisesta kertovat runot. Vaan taiteenlajina runous pysyy sitkeästi mysteerinä. 7-.
07/11: Herman Hesse (1946): Siddhartha (1922, suom. 2009): Tässä oli kyllä jotain syvällisesti viisasta siitä, miten eletään. Kaiken kehämäisyydestä. Siitä miten aina voi oppia uutta. Siitä miten sanat ja opit eivät tee onnelliseksi vaan esineet, teot ja rakkaus. Siitä, miten viisautta ei voi opettaa, sen voi vai oppia. Elämällä. 8½.
07/11 André Gide (1947): Ahdas portti (1909, suom. 1936): Jaahas, taas näitä tarinoita, joissa suuri rakkaus uhrataan uskon alttarille. Olikohan tämä jotenkin muotia 1900-luvun alkupuolella? Ahdistaa lukea tarinaa, jossa molemmat rakastavat toisiaan mutta kieltäytyvät maallisesta onnesta taivaallista tavoitellessaan. Sinänsä kyllä pidin kirjan kerrontatyylistä, joka maalasi joutilaan ylemmän keskiluokan elämää uskottavasti, mutta päähenkilöiden "yleviä" ratkaisuja en pysty käsittämään.. 7½.
07/11: T.S. Eliot (1948): Neljä kvartettoa (1945, suom. 1949): Eipä iskenyt runous, vaikka luistin alkukielisen version lukemisesta sillä verukkeella että ymmärtäisin paremmin. Jotain kaiken kehämäisyydestä ja ajan luonteesta ja vanhenemisesta yritettiin sanoa? Sukupolven pettymisestä edellisiin? "Saimmeko heiltä perinnöksi vain petosten kuitteja?". No, saman heebon Aution maa runosta en ymmärtänyt senkään vertaa, mutta triviana se, että se alkaa tunnetulla säkeellä "huhtikuu on kuukausista julmin". 6.
07/11: William Faulkner (1949): Villipalmut (1939, suom. 1971): Olin lukenut tämän aikaisemminkin, joten en nyt tällä kertaa hämmentynyt siitä, että kirjassa on kaksi eri tarinaa, jotka eivät juonellisesti mitenkään - siis mitenkään -liity toisiinsa. Jännittävä kokeilu sinänsä, vaikka en vieläkään ole vakuuttunut siitä, tuoko se jotain lisäarvoa tai korostaako se jotenkin erityisesti pääteemaa (tyhjyys). Mutta molemmat tarinat sinänsä olivat mieleenpainuvia ja taiten kerrottu. 8.
Nobelistit 1950-luku
07/11: Bertrand Russell (1950): Filosofian ongelmat (1912, suom. 1969): Tämä on niitä kirjoja, joista meinaa saada päänsäryn, koska niissä mietitään sitä, ovatko esineet olemassa jos en näe niitä, ovatko unet vai valveillaolo todellista ja voiko ihminen tuntea itsensä vai ei. Kokonaisuutena kuitenkin melko selkeäsanainen yleisesitys näistä aiheista, ja loppua kohti helpotti kun siirryttiin suoremmin logiikan maailmaan. Plussaa myös havainnollisista esimerkeistä. "Tämä näyttää ilmeisen järjettömältä mutta jos haluaa tulla filosofiksi, täytyy oppia kestämään säikkymättä järjettömyyksiä." 8½.
06/11: Pär Lagerkvist (1951): Barabbas (1950): Loistava idea: Miten sujui sen miehen elämä, jonka Pilatus vapautti. Tutkielma uskosta ja epäuskosta, joka onnistui koskettamaan lyhyydestään huolimatta. Barabbas kohtasi tämän tarinan mukaan paljon tosiuskovia ja loppujen lopuksi hänen kohtalokseen tuli kuolla ristillä uskonsa vuoksi. Mutta uskoiko hän todella? 9.
06/11: Fracois Mauriac (1952): Täydellisyyden kudos (1941, suom. 1944): Ranskalainen nimi "La Pharisienne" paljastaa paremmin, mistä on kysymys - naisesta, joka on kehittänyt oman pyhimysmäisen tapansa harjoittaa erehtymätöntä uskoaan kaikkien ympärillä olevien vahingoksi. Jännittävä kertojaratkaisu oli se, että tarinan kertoi naisen aviomiehen poika. Pidin suuresti kertomuksen yllä häilyvästä onnettomuuden tunnusta, loppu oli kuitenkin synninpäästössään pettymys. 8½.
06/11: Winston S. Churchill (1953): The end of the beginning. War speeches 1942 (1943): Kyllä Churchillilta kannatti lukea puheita. Karisma välittyy jopa vanhan kirjan lehdiltä. Tässä vinkkejä miten johdetaan: sano, jos et tiedä, sano, jos et halua spekuloida, sano jos et halua sanoa, älä lupaa mitään helppoa kun tiedät että vaikeata on tulossa. Kyllä minä näistä inspiroiduin, vaikka toiston elemenit olivatkin havaittavissa. 8½.
05/11: Ernest Hemingway (1954): Kenelle kellot soivat (1940, suom. 1985): Omituisen kaksijakoiset fiilikset jäi tästä teoksesta. Pitkät pätkät sissisodan odottelun ja taistelun kvuasta olivat todella tylsää luettavaa ja kirjassa oli omituisia jaksoja muualla joiden merkitystä en ymmärtänyt lainkaan. Toisaalta kirjan rakkaustarina oli vahva ja koskettava ja harvoin olen itkenyt lukiessa niin paljon kuin tässä. Ja minä itken paljon. Lopun jälkimainigeissa 8½.
04/11: Halldór Kiljan Laxness (1955): Salka Valka (1931-32, suom. 1966): Minä luin tämän kirjana vahvasta naisesta, samaan tapaan kuin TUulen viemässä. Elämän kuvaus karussa islantilaiskylässä 20-luvulla viehätti myös, muistutti siitä kuinka kaukana nykysuomalainen loppujen lopuksi on elämän perusasioista. Lopussa teos muuttui lyyriseksi kuvaukseksi siitä, miten vanhvan realistinaisen ja heikon idealistimiehen rakkaus on aina tuhoontuomittu (vrt. Scarlett ja Ashley). 9.
04/11: Juan Ramón Jiménez (1956): Harmo ja minä (1917, suom. 1979): Tämä oli kaunis hyvän mielen kirja. Olin täysin mukana leppoisassa etelän elämässä, malvanvärisessä maisemassa, miehen ja aasin kanssa seuraamassa elämän pieniä iloja ja suuria suruja joista kaikista voi selvitä. Pitkästä aikaa itkin lukiessani. 9.
04/11: Albert Camus (1957): Sivullinen (1942, suom. 1947): Tämä klassikko jätti etäiseksi, mikä varmaan oli tarkoituskin. Traagista on olla oman elämänsä sivullinen, mutta mielestäni päähenkilön sivullisuus hipoo jo vastuuttomuutta, jota ei voi puolustella. No man is an island. En hyväksy perimmäistä sanomaa siitä, että ihminen on yksin yksilönä maailmassa. Laumaeläimiä tässä ollaan. 7.
03/11: Boris Pasternak (1958): Tohtori Zivago (1957, suom. 1977): Näin eleettömästi ei saa kirjoittaa suurta rakkaustarinaa! En ollut ollenkaan samoilla linjoilla kirjailijan kanssa siitä, mihin keskitytään ja milloin kuvaillaan tarkasti ja milloin hypätään asiasta toiseen. Sinänsä mielenkiintoista ajankuvausta 1900-luvun alun hermokuumeilusta 20-luvun hengissäjäämistaisteluun Siperiassa kuitenkin. 7½.
03/11: Salvatore Quasimodo (1959): Ja äkkiä on ilta (suom. 1962): Runoutta, taas! Mutta tällä kertaa onneksi minimalismin mestaria, jota siis luen mieluummin kuin ryöpsähtelevää proosarunoa. Tästä minä sentään osaan etsiä sitä symboliikkaa. Näin sanoi Quasimodo syntymästä "Kohdustasi nousen muistiton ja itken" ja kuolemasta: "Ja äkkiä on ilta". 7-.
06/11: Pär Lagerkvist (1951): Barabbas (1950): Loistava idea: Miten sujui sen miehen elämä, jonka Pilatus vapautti. Tutkielma uskosta ja epäuskosta, joka onnistui koskettamaan lyhyydestään huolimatta. Barabbas kohtasi tämän tarinan mukaan paljon tosiuskovia ja loppujen lopuksi hänen kohtalokseen tuli kuolla ristillä uskonsa vuoksi. Mutta uskoiko hän todella? 9.
06/11: Fracois Mauriac (1952): Täydellisyyden kudos (1941, suom. 1944): Ranskalainen nimi "La Pharisienne" paljastaa paremmin, mistä on kysymys - naisesta, joka on kehittänyt oman pyhimysmäisen tapansa harjoittaa erehtymätöntä uskoaan kaikkien ympärillä olevien vahingoksi. Jännittävä kertojaratkaisu oli se, että tarinan kertoi naisen aviomiehen poika. Pidin suuresti kertomuksen yllä häilyvästä onnettomuuden tunnusta, loppu oli kuitenkin synninpäästössään pettymys. 8½.
06/11: Winston S. Churchill (1953): The end of the beginning. War speeches 1942 (1943): Kyllä Churchillilta kannatti lukea puheita. Karisma välittyy jopa vanhan kirjan lehdiltä. Tässä vinkkejä miten johdetaan: sano, jos et tiedä, sano, jos et halua spekuloida, sano jos et halua sanoa, älä lupaa mitään helppoa kun tiedät että vaikeata on tulossa. Kyllä minä näistä inspiroiduin, vaikka toiston elemenit olivatkin havaittavissa. 8½.
05/11: Ernest Hemingway (1954): Kenelle kellot soivat (1940, suom. 1985): Omituisen kaksijakoiset fiilikset jäi tästä teoksesta. Pitkät pätkät sissisodan odottelun ja taistelun kvuasta olivat todella tylsää luettavaa ja kirjassa oli omituisia jaksoja muualla joiden merkitystä en ymmärtänyt lainkaan. Toisaalta kirjan rakkaustarina oli vahva ja koskettava ja harvoin olen itkenyt lukiessa niin paljon kuin tässä. Ja minä itken paljon. Lopun jälkimainigeissa 8½.
04/11: Halldór Kiljan Laxness (1955): Salka Valka (1931-32, suom. 1966): Minä luin tämän kirjana vahvasta naisesta, samaan tapaan kuin TUulen viemässä. Elämän kuvaus karussa islantilaiskylässä 20-luvulla viehätti myös, muistutti siitä kuinka kaukana nykysuomalainen loppujen lopuksi on elämän perusasioista. Lopussa teos muuttui lyyriseksi kuvaukseksi siitä, miten vanhvan realistinaisen ja heikon idealistimiehen rakkaus on aina tuhoontuomittu (vrt. Scarlett ja Ashley). 9.
04/11: Juan Ramón Jiménez (1956): Harmo ja minä (1917, suom. 1979): Tämä oli kaunis hyvän mielen kirja. Olin täysin mukana leppoisassa etelän elämässä, malvanvärisessä maisemassa, miehen ja aasin kanssa seuraamassa elämän pieniä iloja ja suuria suruja joista kaikista voi selvitä. Pitkästä aikaa itkin lukiessani. 9.
04/11: Albert Camus (1957): Sivullinen (1942, suom. 1947): Tämä klassikko jätti etäiseksi, mikä varmaan oli tarkoituskin. Traagista on olla oman elämänsä sivullinen, mutta mielestäni päähenkilön sivullisuus hipoo jo vastuuttomuutta, jota ei voi puolustella. No man is an island. En hyväksy perimmäistä sanomaa siitä, että ihminen on yksin yksilönä maailmassa. Laumaeläimiä tässä ollaan. 7.
03/11: Boris Pasternak (1958): Tohtori Zivago (1957, suom. 1977): Näin eleettömästi ei saa kirjoittaa suurta rakkaustarinaa! En ollut ollenkaan samoilla linjoilla kirjailijan kanssa siitä, mihin keskitytään ja milloin kuvaillaan tarkasti ja milloin hypätään asiasta toiseen. Sinänsä mielenkiintoista ajankuvausta 1900-luvun alun hermokuumeilusta 20-luvun hengissäjäämistaisteluun Siperiassa kuitenkin. 7½.
03/11: Salvatore Quasimodo (1959): Ja äkkiä on ilta (suom. 1962): Runoutta, taas! Mutta tällä kertaa onneksi minimalismin mestaria, jota siis luen mieluummin kuin ryöpsähtelevää proosarunoa. Tästä minä sentään osaan etsiä sitä symboliikkaa. Näin sanoi Quasimodo syntymästä "Kohdustasi nousen muistiton ja itken" ja kuolemasta: "Ja äkkiä on ilta". 7-.
Nobelistit 1960-luku
03/11: Saint-Johan Perse (1960): Jord vindar hav (ruots. 1960): Sen olen tässä oppinut, että runoissakin on iitä, joista tykkään enemmän ja sitten niitä joista vähemmän. Tämä oli jälkimmäistä, ruonorypsähtelytyylistä ilmaisua. Proosan näköistä mutta täynnä huudahduksia ja vertauskuvia, joten en pysynyt perässä. Kiinnostava huomio kuitenkin se, että vaikka kuvasto oli kautta kirjan melko sama (rantaa, tuulta, merta jne.) niin tunnelma kyllä vaihtui runosta toiseen (lapsuusmuistelot vs. juurettomuus vs. toinen maailmansota). 6.
02/11: Ivo Andric (1961): Konsulit (1947, suom. 1976): Tämä teos avasi itselleni uuden näkymän, Balkanin strategisen merkityksen 1800-luvun alussa. kertomus Ranskan ja Itävallan konsulin oleskelusta Bosnian Travnikissa 1807-1814 yhdisti hyvin yksityistä ja yleistä. Pidin toteavasta, kuvailevasta tyylistä ja rivien väliin silloin tällöin ujutetusta sarkasmista. 8+.
02/11: John Steinbeck (1962): Hyvien ihmisten juhla (1945, suom. 1951): Teosta on vaikea erottaa jatko-osastaan Torstai on toivoa täynnä (1954, suom. 1955). Steinbeckilta olisi voinut lukea myös Vihan hedelmät tai Hiiriä ja ihmisiä, mutta hyllyssä olevina nämä veijaritarinat tuli luettua tähän settiin. Steibeckilainen tapahtumien hyväätarkoittavuus ja silti vääjäämätön pieleenmenevyys näistä välittyy, samoin kuin leppoisa 50-lukulainen kalifornialaistunnelma. Ihan mestariteoksia eivät kuitenkaan. 8.
02/11: George Seferis (1963): Collected poems (engl. 1967-1981): Välimeren alueen runous pysyy edelleen tavoittamattomissani. Näitä on muuten palkittu aika paljon...Kuvasto li jo tuttua, merta ja tuulta ja kuivuutta, tällä kertaa mukana erityisesti kukkasia ja patsaita myös. Pitemmät runot olivat meniuvät minun näkökulmastani aivan jorinaksi enkä pysynyt juonessa mukana. "If pain is human we are not human beings merely to suffer pain".5½.
01/11: Jean-Paul Sartre (1964, kieltäytyi palkinnosta): Inho (1938, suom. 1947): Tulipa luettua tämäkin vihdoin, 24 vuotta sen jälkeen kun päätin että eksistentialismi on maailmankatsomukseni. Yllättävää oli, kuinka kirkkaina eksistentialismin ajatukset tässä olivat jo esillä. Välillä henkilön yksinpuhelu meni mielestäni liian filosofiseksi haitaten itse romaanin kulkua, parhaimmillan tunnelma oli hypnoottinen. Avainlause: Kaikki olemassaoleva syntyy ilman syytä, jää olemaan heikkoudesta ja kuolee sattumalta. 8½.
12/10: Mihail Solohov (1965): Aron raivaajat (1932, korj. 1953, suom. 1965): Alku oli hankala, mutta kun pääsi yli venäläisiä kirjoja yleisesti vaivaavasta liiasta henkilömäärästä vaikene nimineen niin tarinahan imaisi mukaansa. Loistava teos siitä, miksi omistustaloudesta on mahdotonta siirtyä kommunismiin jos laji on ihminen. Teki välillä mieli huutaa ääneen että lakatkaa nyt perhana hölämöilemästä ja kylväkää ne jyvät...Pidin paljon. 8½.
12/10: Samuel Josef Agnon (1966): Uskollisuuden vala (1943, suom. 1967): Tämä kirja oli kuin rispaantunut pitsikoru menneeltä ajalta - siinä pystyi aistimaan jotain hauraan kaunista ja taidokasta, mutta loppujen lopuksi se kuitenkin mureni nykyaikaisissa sormissa tomuksi. Haa, olipa runollista! Mutta epätodellinen vaikutelma tästä oudosta rakkaus(?)tarinasta jäi. 7+.
12/10:Nelly Sachs (1966): Israelin kärsimys (1961, suom. 1966): Runoja tai ei, tässä kirjassa oli liikaa tomua, tähtiä ja verta jotta sen olisi voinut ottaa vakavasti. Tästä tuli kyllä sellainen olo, että tekotaiteellisen roskan kanssa on tekemisissä. Liian mystistä ja eteeristä minulle. Paras säe löytyi hautakirjoitusosiosta (jonka senkin on tehnyt paremmin Edgar Lee Masters Spoon River Antologiassa): Vaan viimeinen seikkalusi - kuin tähti hiljainen: tulesta sielu lähti. 5½.
12/10:Miguel Asturias (1967): Herra presidentti (1946, suom. 1976): Tuli luettua heti vuoden 2010 Vargos Llosan perään, mikä on sikäli hyvä että teemoiltaan ja kulttuuriltaan kirjat ovat melko samat. Tässä teoksessa, jossa elettiin mielivaltaisen diktaattorin alaisuudessa, oltiin liikkeellä vielä piirun verran karummalla meiningillä kuin Kaupungin koirissa. Teoksen intensiivisimmät kohdat oli kirjoitettu sattumanvaraisten vääjämättömien kuolemantapausten yhteyteen. Loppua kohti lukijankin valtasi epätoivo. Vaikutuin. 9-.
10/10: Yasunari Kawabata (1968): The Master of Go (1951, engl. 1972): Tässä kirjassa oli jotain perin japanilaista siinä mielessä se ei ollut varsinaisesti tarina, vaan sanoilla tehty akvarelli. Kirjan niin sanottu juoni oli vuonna 1938 käyty go-peli vanhan mestarin ja ärhäkkään haastajan välillä, mutta lopputulos kerrottiin heti ensimmäisessä lauseessa. Näennäisesti kirja seurasi kuusi kuukautta (!) kestäneen peli kulkua lähes siirto siirrolta, mutta rivien alla, välissä ja päällä kerrottiin paljon enemmän, ihmisen ja maailman muuttumisesta. 9-.
10/10: Samuel Beckett (1969): Murphy (1938, ruots. 1998): Esipuheen mukaan jos tämän luulee ymmärtäneensä, ei ole ymmärtänyt ja päinvastoin. Eli ymmärtämättömyyteensä voinee siis olla tyytyväinen? Outoa, että sinänsä pysyin tarinassa melko hyvin mukana mutten kyllä pointtia ihan saanut kiinni. Murphy on pieni mies jota naiset rakastavat, mutta hän itse käyttää aikansa sielun ja ruumiin olemassaolon murehtimiseen ja päätyy loputla tuhkaksi lontoolaispubin lattialle. Sivuhenkilöt ovat niin sivussa, etten osan yhteyttä tarinaan tajunnut lainkaan. Liian vaikea minulle. 6½
02/11: Ivo Andric (1961): Konsulit (1947, suom. 1976): Tämä teos avasi itselleni uuden näkymän, Balkanin strategisen merkityksen 1800-luvun alussa. kertomus Ranskan ja Itävallan konsulin oleskelusta Bosnian Travnikissa 1807-1814 yhdisti hyvin yksityistä ja yleistä. Pidin toteavasta, kuvailevasta tyylistä ja rivien väliin silloin tällöin ujutetusta sarkasmista. 8+.
02/11: John Steinbeck (1962): Hyvien ihmisten juhla (1945, suom. 1951): Teosta on vaikea erottaa jatko-osastaan Torstai on toivoa täynnä (1954, suom. 1955). Steinbeckilta olisi voinut lukea myös Vihan hedelmät tai Hiiriä ja ihmisiä, mutta hyllyssä olevina nämä veijaritarinat tuli luettua tähän settiin. Steibeckilainen tapahtumien hyväätarkoittavuus ja silti vääjäämätön pieleenmenevyys näistä välittyy, samoin kuin leppoisa 50-lukulainen kalifornialaistunnelma. Ihan mestariteoksia eivät kuitenkaan. 8.
02/11: George Seferis (1963): Collected poems (engl. 1967-1981): Välimeren alueen runous pysyy edelleen tavoittamattomissani. Näitä on muuten palkittu aika paljon...Kuvasto li jo tuttua, merta ja tuulta ja kuivuutta, tällä kertaa mukana erityisesti kukkasia ja patsaita myös. Pitemmät runot olivat meniuvät minun näkökulmastani aivan jorinaksi enkä pysynyt juonessa mukana. "If pain is human we are not human beings merely to suffer pain".5½.
01/11: Jean-Paul Sartre (1964, kieltäytyi palkinnosta): Inho (1938, suom. 1947): Tulipa luettua tämäkin vihdoin, 24 vuotta sen jälkeen kun päätin että eksistentialismi on maailmankatsomukseni. Yllättävää oli, kuinka kirkkaina eksistentialismin ajatukset tässä olivat jo esillä. Välillä henkilön yksinpuhelu meni mielestäni liian filosofiseksi haitaten itse romaanin kulkua, parhaimmillan tunnelma oli hypnoottinen. Avainlause: Kaikki olemassaoleva syntyy ilman syytä, jää olemaan heikkoudesta ja kuolee sattumalta. 8½.
12/10: Mihail Solohov (1965): Aron raivaajat (1932, korj. 1953, suom. 1965): Alku oli hankala, mutta kun pääsi yli venäläisiä kirjoja yleisesti vaivaavasta liiasta henkilömäärästä vaikene nimineen niin tarinahan imaisi mukaansa. Loistava teos siitä, miksi omistustaloudesta on mahdotonta siirtyä kommunismiin jos laji on ihminen. Teki välillä mieli huutaa ääneen että lakatkaa nyt perhana hölämöilemästä ja kylväkää ne jyvät...Pidin paljon. 8½.
12/10: Samuel Josef Agnon (1966): Uskollisuuden vala (1943, suom. 1967): Tämä kirja oli kuin rispaantunut pitsikoru menneeltä ajalta - siinä pystyi aistimaan jotain hauraan kaunista ja taidokasta, mutta loppujen lopuksi se kuitenkin mureni nykyaikaisissa sormissa tomuksi. Haa, olipa runollista! Mutta epätodellinen vaikutelma tästä oudosta rakkaus(?)tarinasta jäi. 7+.
12/10:Nelly Sachs (1966): Israelin kärsimys (1961, suom. 1966): Runoja tai ei, tässä kirjassa oli liikaa tomua, tähtiä ja verta jotta sen olisi voinut ottaa vakavasti. Tästä tuli kyllä sellainen olo, että tekotaiteellisen roskan kanssa on tekemisissä. Liian mystistä ja eteeristä minulle. Paras säe löytyi hautakirjoitusosiosta (jonka senkin on tehnyt paremmin Edgar Lee Masters Spoon River Antologiassa): Vaan viimeinen seikkalusi - kuin tähti hiljainen: tulesta sielu lähti. 5½.
12/10:Miguel Asturias (1967): Herra presidentti (1946, suom. 1976): Tuli luettua heti vuoden 2010 Vargos Llosan perään, mikä on sikäli hyvä että teemoiltaan ja kulttuuriltaan kirjat ovat melko samat. Tässä teoksessa, jossa elettiin mielivaltaisen diktaattorin alaisuudessa, oltiin liikkeellä vielä piirun verran karummalla meiningillä kuin Kaupungin koirissa. Teoksen intensiivisimmät kohdat oli kirjoitettu sattumanvaraisten vääjämättömien kuolemantapausten yhteyteen. Loppua kohti lukijankin valtasi epätoivo. Vaikutuin. 9-.
10/10: Yasunari Kawabata (1968): The Master of Go (1951, engl. 1972): Tässä kirjassa oli jotain perin japanilaista siinä mielessä se ei ollut varsinaisesti tarina, vaan sanoilla tehty akvarelli. Kirjan niin sanottu juoni oli vuonna 1938 käyty go-peli vanhan mestarin ja ärhäkkään haastajan välillä, mutta lopputulos kerrottiin heti ensimmäisessä lauseessa. Näennäisesti kirja seurasi kuusi kuukautta (!) kestäneen peli kulkua lähes siirto siirrolta, mutta rivien alla, välissä ja päällä kerrottiin paljon enemmän, ihmisen ja maailman muuttumisesta. 9-.
10/10: Samuel Beckett (1969): Murphy (1938, ruots. 1998): Esipuheen mukaan jos tämän luulee ymmärtäneensä, ei ole ymmärtänyt ja päinvastoin. Eli ymmärtämättömyyteensä voinee siis olla tyytyväinen? Outoa, että sinänsä pysyin tarinassa melko hyvin mukana mutten kyllä pointtia ihan saanut kiinni. Murphy on pieni mies jota naiset rakastavat, mutta hän itse käyttää aikansa sielun ja ruumiin olemassaolon murehtimiseen ja päätyy loputla tuhkaksi lontoolaispubin lattialle. Sivuhenkilöt ovat niin sivussa, etten osan yhteyttä tarinaan tajunnut lainkaan. Liian vaikea minulle. 6½
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)