Nobelistit 1900-luku

05/12: Sully Prudhomme (1901): Lyriska dikter (ruots. 1901): Lyyristä oli kyllä. Säkeet kuin myös runot olivat kuitenkin muelko lyhyitä, joten aika hyvin sain ajatuksesta kiinni. Ehkä se on vain nykyrunous, mikä ei iske. Kirjan alussa luulin, että luonnon helmassa viivytään jälleen, mutta löytyi kuvastoon sitten myös rakkaus, kuolema ja varuuskin loppujen lopuksi. Lukijan valinta oli "Vanans makt", joka alkaa näin: "Vanans makt var en fiffig gumma, som lätt förnuftets säte tar".7+.
05/12: Theodor Mommsen (1902): The History of Rome - Book I (1854, engl. 1894): Tämä olikin koko sarjan ainoa tietokirja - filosofia menee minun luokittelussani enemmän kaunokirjallisuuden puolelle ja Churchillin puheetkin ovat oman lajinsa taidetta. Mielenkiintoinen teos Rooman kuninkaiden ajasta. Alkua ihmettelin, kun aiheeseen mentiin sisään kielieroavaisuuksien kautta. Mutta kun päästiin sieltä asuttamisjärjestyksen kautta aihealuekohtaiseen (maatalous, kauppa, kieli, mittajärjestelmät, uskonnot, taide) tarkasteluun, niin kävi mielenkiintoiseksi. 8+.
05/12: Björnstjerne Björnson (1903): Jumalan teillä (1889, suom. 1910): Uskonnollissävytteistä melodraamaan taipuvaista dramaa vuosisadanvaihteen Norjasta. Kaksi kaverusta, joiden elämät sivuavat toisiaan lapsuudesta alkaen. Toisesta tulee pappi, toisesta lääkäri. Viisaus asuu siinä, että kumpikin luopuu omasta ehdottomuudestaan. Tässä olisi hyvää sanomaa monelle tämänkin päivän fanaatikolle. Teatraalisuudesta huolimatta pidin kirjasta, jossa naisten (sivu-)osa oli kyllä kummallinen. Etenkin toisen päähenkilön ja hänen sisarensa suhde oudon kiihkeä. 8+.
04/12: Frederic Mistral (1904): Sången om Rhone (1909, ruots. 1964): Vaikka tämä olikin tekstinä jossain runon ja proosan välimaastossa, niin pidän tätä runona, ja ensimmäisenä sellaisena jossa pysyin mukana ja jonka ymmärsin. Jotenkin tuli Kalevala mieleen. Tarinana on matka Rhonea alas ja takaisin, punaisena lankana yksi rakkaustarina ja höyrylaivojen uhka perinteiselle joenkululle. Yllättävän dramaattinen loppu. 9-.
04/12: José Echegaray y Eizaguerre (1904): Den store Galeotto (1881, ruots. 1902): Melodraamaa oli luvassa nettiarvostelujen perusteella, ja sitä saatiin: Vanhempi mies ja hänen nuori puolisonsa, sekä perheeseen ottopojaksi otettu nuori mies. Juoruista alkunsa saaneet epäilyt kahden nuoren suhteesta, pari kaksintaistelua, kuolemia ja onnellinen (?) loppu. Runomittaiseen näytelmämuotoon kirjoitettu teos jos ei nyt aivan sytyttänyt niin oli ainakin kepeä luettava. 7.
04/12: Henryk Sienkiewicz (1905): Erämaan halki (1912, suom. 1947): Tämä kolahti. Vanha kunnon poikakirja, jossa 14-vuotias puolalaispoika ja hänen isänsä ystävän 8-vuotias englantilaistytär siepataan Afirkassa. Lapset pelastautuvat pojan ylivertaisen neuvokkuuden ja rohkeuden avulla, kuljettuaan pitkätpätkät halki Afrikan mannerta, kesytettyään yhden elefantin, muutamia neekeriheimoja ja niin pois päin. Kolonialistiseen tyyliin puolalaispoika on luonnollisesti loistava muun muassa kielissä, ampumisessa ja älysää, kun taas mustat ovat leikkisiä, epäluotettavia ja tyhmiä. Myös käännytys kristinuskoon on vahvasti kirjan lopussa läsnä. Silti mustavalkoisuudessaan viehättä. 9-.
04/12: Giosue Carducci (1906): Valda dikter(18??, ruots. 1894): Runokirja mikä ruonokirja, en mä näistä kovin paljon irti saa. Tällä tekijällä oli tavaramerkkinään runsaat kirjalliset viittaukset, joita varten oli oikein selitysosa kirjan lopussa niitä (kuten minua) varten, joille kaikki eivät olleet tuttuja. Normaali luontokuvasto auringonnousuineen, tähtineen ja aaltoineen löytyi kyllä myös. 6+.
04/12: Rudyard Kipling (1907): Sotilaskertomuksia (18??, suom. 1899): Tämä ohut kokelma sisälsi kaksi tarinaa Intiasta, joista toinen oli alultaan hyvin sekava kertomus pitkään vankina olleen upseerin paluusta, toinen taas kahden 12-vuotiaan (!) rumpalipojan taistelukokemus (ensimmäinen ja viimeinen). Tiukka kolonialistinen asenne onnistui välillä hätkähdyttämän, mutta kriitisyyttä osoitettiin myös omia joukkoja kohtaan. Toinen tarina oli merkittävämpi kuin ensimmäinen. 7-.
04/12: Rudolf Eucken (1908): Elämän tarkoitus ja arvo (1908, suom. 1910): Tämä oli selkeästi tuolloisen nykyajan kiihtyneen elämänvauhdin ja luonnontiedeuskon synnyttämä eksistentialinen purkaus. Syntyykö ihmisen arvo hänen tekemisistään vai hänen sisäisestä olemuksestaan? Kumpi on tärkeä, yksilö vai yhteisö? Mielenkiintoisella tavalla inhimillisyys ja henkisyys erotetaan teoksessa toisistaan, ja päädytään ajasta ja paikasta riippumattoman henkisyyden tarjoamaan ratkaisuun. Ajan suomalainen muotisana suomennoksesta päätellen oli "eittämättä". Helpomminkin tämän olisi voinut kirjoittaa IMHO. 7+.
03/12: Selma Lagerlöf (1909): Gösta Berlingin taru (1891, suom. 1913-14): Outo lukukokemuksena: Välillä erittäin mukaasatempaavaa puolimystistä kerrontaa ja veijaritarinaa, välillä taas niin kaukaa haettua ja/tai luontokuvausta että innostus lopahti tyystin. Hyvin kaksijakoiset fiilikset siis. Yhden vuoden tapahtumat tuli kuitenkin tilkkutäkissä kerrottua. Henkilöitä oli paljon enemmän kuin teoksen nimestä olisi voinut päätellä, GB jäi suorastaan statistiksi omassa tarussaan. 8-.

Nobelistit 1910-luku

03/12: Paul Heyse (1910): Naiskohtaloita (1860, 1867, suom. 1911): No nyt oltiin kyllä melodraaman ytimessä - tällaistako oli naisen elämä 1850-luvun puolivälissä? Molempien novellien naiset menehtyivät, kun eivät saaneet tosirakkauttaan vaan joutuivat aivan muihin naimisiin. Salamurhia, kuumetautia ja mitä vielä. No, nopealukuista ja varsin viihdyttävää kamaa, mutta ei kai sentään korkeakirjallisuutta? 6½.
02/12: Maurice Maeterlinck (1911): Köyhäin aarteet (1896, suom. 1918): Metafyysisiä esseitä, joissa kaikissa pohdiskellaan sielua ja sen yhteyttä materialiseen elämään. Teesejä ovat muun muassa seuraavat: ihmiset puhuvat koska eivät uskalla olla hiljaa ja antaa sielujensa puhua toisilleen, naiset ovat yksinkertaisempina olentoina paremmassa kosketuksessa sielujen kanssa kuin ihmiset (kyllä, teos erittelee ihmiset ja naiset), ja sielu paljastuu ihmiselle usein vasta suuren tragedian hetkellä. Mielenkiintoista, mutta välillä melko kiemuraisesti ilmaistu.7½.
02/12: Gerhart Hauptmann (1912): Atlantis (1912, suom 1937): Saksalainen mies lähtee nuoren naisen perässä valtamerilaivalla Ameriikkaan, laiva uppoaa, mies ja tyttö pelastuvat. Tyttö osoittautuu huonoksi naiseksi ja jää tanssimaan New Yorkiin kun taas mies vetäytyy maaseudulle ja saa post-traumaattisen hermoromahduksen. Lopussa löytyy kuitenkin järki ja hyvä puolisokin, ja palataan sivistykseen, Eurooppaan. Olisikohan Titanic ollut tämän teoksen innoittajana...Ihmeellisen melodramaattista linjaa vedettiin sata vuotta sitten. 7-.
02/12: Rabindranath Tagore (1913): Haaksirikko (1905, suom. 1922): Tämä meni taas puskafarssi/harlekiiniosastolle. Kaksi pariskuntaa, ja väärä mies ja nainen päätyvät yhteen myrskyn ja sitä seuranneen haaksirikon seurauksena. Intialaisen tavan mukaan kun on ollut ilmeisen mahdollista mennä naimisiin ilman, että puoliso on ollut paikalla tai jos onkin, että häneen on katsonut. Hyvin jouhevasti tämä tarina kuitenkin eteni, eikä loppu ollut aivan auvoinen. 8-.
02/12: Romain Rolland (1915): Edelläkävijät (1919, suom. 1945): Olipa jotenkin ylentävää lukea ranskalaisen älymystön sodanvastaisia pamfletteja/esseitä. Toisaalta itku melkein tuli, kun muisti että ne oli kirjotiettu ensimmäisen maailmansodan aikana, ja kaikki toisen maailmansodan kauhut olivat vielä edessä. Hauskaa oli se, että Rolland pohdiskeli maailmansodan syyksi sitä, että tiedonkulku oli niin merkittävällä tavalla nopeutunut (kirje Euroopan laidalta toiselle lesti enää vain muutamia päiviä). Tämä siis selitti sen, että kansojen mieleen olivat tulleet uudet aluevalloitukset. 8+.
02/12: Carl Gustaf Verner von Heidelstam (1916): Folkungien suku (1905, suom. 1937): Oi, yllättävä helmi juuri kun olin tanskalaisepisodin jälkeen valmis manaamaan koko toissa vuosisadan vaihteen kirjallisuuden alimpaan helvettiin. Mistä vetoa, että Jan Guillou on lukenut tämän kirjan ennen Arn-trilogian kirjoittamista! Kiehtovasti kerrottua saagaa ruotsalaisuuden syntyajoilta, ensin Folkungien suvun aamuhämärästä ja sitten kahden veljeksen katkerasta taistelusta vallasta parinsadan vuoden päästä. Muinaisuskon ja kristinuskon kamppailu ja kaikki inhimillisyys siinä ohessa.9.
01/12: Karl Axel Gjellerup (1917): Romulus (1883, ruots. 1884): Jaha, vuonna 1917 Ruotsin Akatemia päättikin valita palkitut nimenomaan teemalla tanskalainen Harlekiini...Tämä romaani oli paitsi sisällöltään köyhä, myös rakenteeltaan omituinen. Nimihenkilö Romulus, joka on hevonen, mainitaan ensimmäisessä luvussa ja sitten yhtäkkä seuravaksi käytetään kokonainen luku kyseisen konin lapsuumuisteloihin kun kaksi kolamnnesta kirjasta on jo takana. Ja melodramaattinen loppukohtaus, tietty, ja vieläpä kahdesti. Vaikka oikeasti tarina oli vain se tavallinen rakkaustarina. 6.
01/12: Henrik Pontoppidan (1917): Aave (1888, suom. 1989): No tämä oli kyllä oman aikansa Harlekiini-sarjaa...oli epäsäätyistä rakkautta, uskonnollisuutta, luokkaeroja ja tukahdutettuja intohimoja. Olisin ostanut tämän tarinan paremmin, jos loppu ei olisi ollut niin kertakaikkisen imelä. Suoritus itselleni siinä mielessä, että oli kirjoitettu vanhanaikaisilla kirjaimilla (vrt. Gifu). Monet sanat joutui lukemaan kahteen kertaan. 6½.
01/12: Carl Spitteler (1919): Turun pommitus (1889, suom. 2011): Kävipä tsägä kun tältä herralta oli viime vuonna suomennettu tämä veijaritarina. Klassisessa hölmöilyssä kaikille käy lopulta hyvin, naimisiin mennään, sotilashenkilöt ylennetään ja tiilitehdas vaihtuu viinanpolttolaitokseksi. Mikä parasta, häämatkalle mennään Turusta Tampereelle! Hauskalla vinoilevalla tyylillä kirjoitettu lyhyehkö hupailu. 8.

Nobelistit 1920-luku

01/12: Knut Hamsun (1920): Nälkä (1890, suom. 1952): Omakohtainen kertomus siitä, mitä tapahtuu kun ei saa tarpeeksi ruokaa. Aika hyvin tekstin myötä pääsi kirjailijan alati kutistuviin nahkoihin. Hyvin tuli esille myös se, kuinka nälkä pikku hiljaa ajaa harhaiseksi. Välillä oudon lakonista, välillä hyvinkin intesiivistä kerrontaa, ja etenkin loppu tuli ihan töksäytyksenä. 8-.
12/11: Anatole France (1921): Kuningatar Hanhenjalan ravintola (1893, suom. 1912): Tämä oli yllättävä pieni helmi; veijaritarina nuoresta miehestä ja hänen seikkailuistaan noin yhden vuoden ajan 1700-luvun Ranskassa. Oppaana matkalla oli liberaali pappi, salamantereihin ja keijuihin uskova mystikko sekä lumoava juutalaistyttö. Kirjan nimestä huolimatta itse ravintolassa ehdittiin olla vain vähän teoksen alussa. Eino Leinon tunnelmaan sopiva suomennos. 9-.
12/11: Jacinto Benavente (1922): Mors Rival (1913, ruots. 1922): Hohhoijaa. Melodraamaa espanjalaisittain. Äiti, äidin uusi puoliso, tytär, rakkautta puolin ja toisin, ammuttuja sulhaisia ja lopussa ammuttu äiti, joka kuoli siinä uskossa (toivossa? rakkaudessa?) että kaikki päättyi hyvin. En mä nyt tällekään oikein syttynyt. 6.
12/11: William Butler Yeats (1923): The Countess Cathleen (1912): No tämä oli kyllä pettymys. Tuntematta tekijää olen nimen perusteella pitänyt herraa kovinkin romanttisena ja dramaattisena runoilijana. Vaan tämä näytelmä, suorastaan melodramaattisesta aiheestaan (paholaisen edustajat ostavat köyhiltä heidän sielujaan ja lopulta rikas kartanonrouva pelastaa kaikki myymällä oman sielunsa) huolimatta sekä kielellisesti että draamallisesti lattea suoritus. 6-.
12/11: Wladyslaw Reymont (1924): Talonpoikia (1904, suom. 1949): Neliosainen kirja oli kuin Teuvo Tulion elokuva: Maalaiselämän kuvaus, jossa arki pyörii maatalouden välttämättömyyksien ympärillä, mutta aina silloin tällöin ihmisen vietit saavat aikaan ylenmääräistä kuohuntaa. Katolilaisuus tuo tähän tietysti vielä oman, synnintuntoisen lisänsä. Realistista kerrontaa. Eniten häiritsi minua se, että selkeä keskushenkilö puuttui. Mutta pidin siitä, että ylidramaattinen loppukin latistui lopulta arjeksi. 7½.
12/11: Bernard Shaw (1925): Pygmalion (1914): Tähän oli aluksi vaikea suhtautua, kun elokuva (My Fair Lady) oli niin vahvasti mielessä. Tuntui vähän epäreilulta, kun ajatus kulki siihen suuntaan että hyvinpä on kirjaan saatu luotua elokuvan tunnelma. Teksti siis toisin sanoen toimi hyvin, myös luettuna. Mielenkiintoisinta oli loppuselitys, jossa Shaw perusteli sen miksi Higgins ja Eliza eivät päädy yhteen. Ostin kirjailijan päätelmän mieluummin kuin elokuvan. Hyvän tuulen pieni helmi. 9-.
12/11: Grazia Deledda (1926): After the Divorce (1902, engl. 1985): Teoksesta välittyi heti ensi lehdiltä alkaen etelä-italialainen, suomalaisen mielestä ylidramaattinen mentaliteetti: hiuksia revittiin ja voihkittin ja karjuttiin. Välillä taas oli kummallisen lakonisia, kliinisen kuvailevia tekstejä. Olo oli vähän sama kuin tohtori Zivagon jälkeen, kun ihmettelin miten välikuvailuihin oli käytetty niin paljon sivuja ja isot tapahtumat kuitattiin muutamalla (sivu)lauseella. Lopun tämä tekniikka teki kuitenkin juuri sopivan dramaattiseksi.8.
12/11: Henri Bergson (1927): Nauru - tutkimus komiikan merkityksestä (1900, suom. 1994): Taas kirja, joka tuntui yllättävän ajankohtaiselta - ehkä siksi, että suomennos oli kuitenkin nykyaikaa. Mielenkiintoisia havaintoja komiikan yleisyydestä (vs. tragedian yksityisyys) ja komedian keskittymisestä tilanteisiin, jossa mekaanisuus menee ohi inhimillisestä joustavuudesta. Hyvinä pidin myös havaintoa siitä, että komedia on mekanismi, jolla ammattiryhmien eristymistä muusta yhteiskunnasta estetään. Lukukokemuksena minulle keskivaikeata filosofiaa. 7½.
12/11: Sigrid Undset (1928): Ida Elisabet (1932, suom. 1977): Kirjallisuuden perusteemat alkavat tulla tutuksi. Nyt oli taas vaihteeksi kysymys naisen asemasta ja valinnoista, tällä kertaa 1920-luvun Norjassa. Tekstin ajattomuus yllätti taas kerran - ei olisi välttämättä voinut kovin helposti sijoittaa tätä teosta noin aikaiseen ajankohtaan. Kyseessä oli kuitenkin avioerotilanne, yh-äiti ja uusi sulhanen. Feministin lapsi huusi lujaa "EEEEI, älä tee sitä", kun Ida E. päätti luopua rakkaudesta lapsensa parhaaksi, mutta Ida E. olikin parempi ihminen kuin minä. Loppu oli suorastaan lyyrinen. 8.
11/11: Thomas Mann (1929): Buddenbrookit (1921, suom. 2010): Tämä kirja oli periaatteessa ihan ok, mutta kärsi nyt siitä, että juuri tuli luettua Forsytein taru. Sukusaaga on sukusaaga, ja Buddenbrookit jäi nyt vertailussa toiseksi. Ehkä siksi, että tästä puuttui selkeä keskushenkilö sekä selkeä sanoma, jotka Forsyteistä löytyi. Tai ehkä sanoma olikin juuri se, että sattumalla on iso osuus elämässä, ja useamman onnettoman sattuman kertymä voi viedä menestyvänkin suvun rappiolle. Joka tapauksessa, vaikka olen sukuromaanien suuri ystävä, tämä jäi vaisuksi. 8-.