01/12: Knut Hamsun (1920): Nälkä (1890, suom. 1952): Omakohtainen kertomus siitä, mitä tapahtuu kun ei saa tarpeeksi ruokaa. Aika hyvin tekstin myötä pääsi kirjailijan alati kutistuviin nahkoihin. Hyvin tuli esille myös se, kuinka nälkä pikku hiljaa ajaa harhaiseksi. Välillä oudon lakonista, välillä hyvinkin intesiivistä kerrontaa, ja etenkin loppu tuli ihan töksäytyksenä. 8-.
12/11: Anatole France (1921): Kuningatar Hanhenjalan ravintola (1893, suom. 1912): Tämä oli yllättävä pieni helmi; veijaritarina nuoresta miehestä ja hänen seikkailuistaan noin yhden vuoden ajan 1700-luvun Ranskassa. Oppaana matkalla oli liberaali pappi, salamantereihin ja keijuihin uskova mystikko sekä lumoava juutalaistyttö. Kirjan nimestä huolimatta itse ravintolassa ehdittiin olla vain vähän teoksen alussa. Eino Leinon tunnelmaan sopiva suomennos. 9-.
12/11: Jacinto Benavente (1922): Mors Rival (1913, ruots. 1922): Hohhoijaa. Melodraamaa espanjalaisittain. Äiti, äidin uusi puoliso, tytär, rakkautta puolin ja toisin, ammuttuja sulhaisia ja lopussa ammuttu äiti, joka kuoli siinä uskossa (toivossa? rakkaudessa?) että kaikki päättyi hyvin. En mä nyt tällekään oikein syttynyt. 6.
12/11: William Butler Yeats (1923): The Countess Cathleen (1912): No tämä oli kyllä pettymys. Tuntematta tekijää olen nimen perusteella pitänyt herraa kovinkin romanttisena ja dramaattisena runoilijana. Vaan tämä näytelmä, suorastaan melodramaattisesta aiheestaan (paholaisen edustajat ostavat köyhiltä heidän sielujaan ja lopulta rikas kartanonrouva pelastaa kaikki myymällä oman sielunsa) huolimatta sekä kielellisesti että draamallisesti lattea suoritus. 6-.
12/11: Wladyslaw Reymont (1924): Talonpoikia (1904, suom. 1949): Neliosainen kirja oli kuin Teuvo Tulion elokuva: Maalaiselämän kuvaus, jossa arki pyörii maatalouden välttämättömyyksien ympärillä, mutta aina silloin tällöin ihmisen vietit saavat aikaan ylenmääräistä kuohuntaa. Katolilaisuus tuo tähän tietysti vielä oman, synnintuntoisen lisänsä. Realistista kerrontaa. Eniten häiritsi minua se, että selkeä keskushenkilö puuttui. Mutta pidin siitä, että ylidramaattinen loppukin latistui lopulta arjeksi. 7½.
12/11: Bernard Shaw (1925): Pygmalion (1914): Tähän oli aluksi vaikea suhtautua, kun elokuva (My Fair Lady) oli niin vahvasti mielessä. Tuntui vähän epäreilulta, kun ajatus kulki siihen suuntaan että hyvinpä on kirjaan saatu luotua elokuvan tunnelma. Teksti siis toisin sanoen toimi hyvin, myös luettuna. Mielenkiintoisinta oli loppuselitys, jossa Shaw perusteli sen miksi Higgins ja Eliza eivät päädy yhteen. Ostin kirjailijan päätelmän mieluummin kuin elokuvan. Hyvän tuulen pieni helmi. 9-.
12/11: Grazia Deledda (1926): After the Divorce (1902, engl. 1985): Teoksesta välittyi heti ensi lehdiltä alkaen etelä-italialainen, suomalaisen mielestä ylidramaattinen mentaliteetti: hiuksia revittiin ja voihkittin ja karjuttiin. Välillä taas oli kummallisen lakonisia, kliinisen kuvailevia tekstejä. Olo oli vähän sama kuin tohtori Zivagon jälkeen, kun ihmettelin miten välikuvailuihin oli käytetty niin paljon sivuja ja isot tapahtumat kuitattiin muutamalla (sivu)lauseella. Lopun tämä tekniikka teki kuitenkin juuri sopivan dramaattiseksi.8.
12/11: Henri Bergson (1927): Nauru - tutkimus komiikan merkityksestä (1900, suom. 1994): Taas kirja, joka tuntui yllättävän ajankohtaiselta - ehkä siksi, että suomennos oli kuitenkin nykyaikaa. Mielenkiintoisia havaintoja komiikan yleisyydestä (vs. tragedian yksityisyys) ja komedian keskittymisestä tilanteisiin, jossa mekaanisuus menee ohi inhimillisestä joustavuudesta. Hyvinä pidin myös havaintoa siitä, että komedia on mekanismi, jolla ammattiryhmien eristymistä muusta yhteiskunnasta estetään. Lukukokemuksena minulle keskivaikeata filosofiaa. 7½.
12/11: Sigrid Undset (1928): Ida Elisabet (1932, suom. 1977): Kirjallisuuden perusteemat alkavat tulla tutuksi. Nyt oli taas vaihteeksi kysymys naisen asemasta ja valinnoista, tällä kertaa 1920-luvun Norjassa. Tekstin ajattomuus yllätti taas kerran - ei olisi välttämättä voinut kovin helposti sijoittaa tätä teosta noin aikaiseen ajankohtaan. Kyseessä oli kuitenkin avioerotilanne, yh-äiti ja uusi sulhanen. Feministin lapsi huusi lujaa "EEEEI, älä tee sitä", kun Ida E. päätti luopua rakkaudesta lapsensa parhaaksi, mutta Ida E. olikin parempi ihminen kuin minä. Loppu oli suorastaan lyyrinen. 8.
11/11: Thomas Mann (1929): Buddenbrookit (1921, suom. 2010): Tämä kirja oli periaatteessa ihan ok, mutta kärsi nyt siitä, että juuri tuli luettua Forsytein taru. Sukusaaga on sukusaaga, ja Buddenbrookit jäi nyt vertailussa toiseksi. Ehkä siksi, että tästä puuttui selkeä keskushenkilö sekä selkeä sanoma, jotka Forsyteistä löytyi. Tai ehkä sanoma olikin juuri se, että sattumalla on iso osuus elämässä, ja useamman onnettoman sattuman kertymä voi viedä menestyvänkin suvun rappiolle. Joka tapauksessa, vaikka olen sukuromaanien suuri ystävä, tämä jäi vaisuksi. 8-.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti