Nobel-lista paitsi lähenee loppuaan käy myös hiukan raskaaksi, kun luettavat tekstit alkavat olla järjestäen yli 100 vuotta vanhoja. Inspiroituneena tästä ystävän projektista ajattelin vierailla kaikissa HelMet-kirjastoissa, lainata niistä kirjan ja dokumentoida vierailut ja lukemiset tänne. Vierailtavia kirjastoja on kaiken kaikkiaan 63 kappaletta.
Espoo (14)
Entresse, Haukilahti, Kalajärvi, Karhusuo, Kauklahti, Kauppakeskus Iso Omena, Kivenlahti, Laajalahti, Laaksolahti, Nöykkiö, Sello, Soukka, Tapiola, Viherlaakso
Helsinki (37)
Arabia, Etelä-Haaga, Herttoniemi, Itäkeskus, Jakomäki, Kallio, Kannelmäki, Kirjasto 10, Kontula, Käpylä, Laajasalo, Lauttasaari, Malmi, Malminkartano, Munkkiniemi, Myllypuro, Oulunkylä, Paloheinä, Pasila, Pikku-Huopalahti, Pitäjänmäki, Pohjois-Haaga, Puistola (25.4.2012 alkaen), Pukinmäki, Rikhardinkatu, Roihuvuori, Ruoholahden lastenkirjasto, Sakarinmäen lastenkirjasto, Suomenlinna, Suutarila, Tapanila, Tapulikaupunki, Töölö, Vallila, Viikki, Vuosaari
Kauniainen (1)
Kauniaisten kaupunginkirjasto
Vantaa (11)
Hakunila, Hiekkaharju, Koivukylä, Lumo (Korso), Länsimäki, Martinlaakso, Mikkola, Myyrmäki, Pointti (Pakkala), Pähkinärinne, Tikkurila
Sairaala- ja laitoskirjastoissa ei vieraile.
Ensimmäisen reissun jälkeen päätin, että dokumentoin itse kirjastovierailut tänne, ja luetut kirjat tähän blogiin.
Lukeminen on parasta mitä ihminen voi tehdä vaatteet päällä, ja toisiksi parasta mitä voi tehdä alasti. Kirja kädessä syntynyt lukutoukka lisää lukemiseensa lukemisen dokumentoinnin ja käy läpi erilaisia mielivaltaisesti valitsemiaan listoja projektiluontoisesti.
torstai 29. joulukuuta 2011
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Nobelistit 1930-luku
11/11: Sinclair Lewis (1930): Babbitt (1923): Ihme juttu, kirja on melkein 90 vuotta vanha, mutta keski-ikäisen eksistenssiahdistus on ihan samanlaista kuin (omani) tänä päivänä. Tuttuudessaan teos tempaisi ensin mukaansa, mutta alkoi sitten puolivälissä puuduttaa, kun tuntui ettei omaa elämäänsä sentään jaksaisi elämisen lisäksi vielä lukeakin. Loppuun oli sitten kasattu vähän enemmänkin draamaa. itse olisi ehkä jaotellut tapahtumia vähän tasapuolsiemmin. Pidin salaironisten huomioiden viljelystä tekstissä. 8.
11/11: Erik Axel Karlfeldt (1931): Hösthorn (1927): No niin, olen nyt vakaasti sitä mieltä, että Nobel-listaan on mahtunut lievä yliannostus ruotsalaista runoutta. Tämä meni jo melko trad. osastolle, loppusoinnut ja kaikki. Käsittääkseni vuodenaikojen vaihtelun kautta peilattiin ihmiselämän kulkua. Eipä kovin omaperäistä. Keskivaiheilla ollut kimalaisruno oli kyllä hellyyttävä. "Gärna jag delar tingens förgängliga lott, lyckilg att lida och njuta jordlivets fulla mått.". Tai "Vi träffas nästä år, om Gud ger oss än en vår". 6½.
11/11: John Galsworthy (1932): Forsytein taru (1922, suom. 1929): Aivan loistava sukutarina, jossa kirjoittajan kritiikki omistavan luokan tympeää asennetta kohtaan on välillä liiankin ilmeistä. Neljän sukupolven tarinaa imaisee mukaansa ja haastaa tutkiskelemaan sitä, millä elämässä todella on merkitystä. Samalla tarjoillaan mielenkiintoista ajankuvaa viime vuosisadanvaihteen Englannista. Yllättävän moderneja ajatuksia siellä täällä, ja vielä miehen kirjoittamana. 9+.
10/11: Ivan Bunin (1933): Arsenjevin elämä (1934, suom. 1984): Tässä nuorukaisen elämästä kertovassa kirjassa hämmästyttivät painotukset: lapsuutta kuvattiin maalailevasti lähes kolmanneksen verran ja työ- ja rakkauselämän suuret käänteet kuvattiin usein vain muutamalla lauseella kuin ohimennen huomauttaen. Tyyli oli tsehovilaisen maalailevaa ja luonnonkuvakseen ja muuhun tunnelmonitiin tuhlailtiin minun makuuni liikaa tunteiden kustannuksella. Venäläisen viipyilevää yläluokan joutilaisuutta 1900-luvun tietämiltä siis. 7½.
10/11: Luigi Pirandello (1934): Mennyttä miestä (1904, suom. 1993): Yllättävän moderni veijaritarina ottaen huomioon että ikää teoksella on jo 107 vuotta. Myös kieli oli elävää. Perusajatus oli eksistentiaalisen kutkuttava: mies on reissun päällä ja kun hän on palaamassa kotiinsa kasinovoitot taskussa, lukee hän paikallislehdestä että vaimo on tunnistanut hänen ruumiinsa. Tuleeko ihminen vapaaksi, kun huono avioliitto ja vielä huonompi anoppi jäävät taakse? Lopun olisin itse kirjoittanut vähän jäntevämmäksi, nyt intensiteetti selvästi laski loppukolmanneksella. 8½.
09/11 Eugene O'Neill (1936): Pitkän päivän matka yöhön (1939-41, suom. 1989): Näin suomalaisnäkökulmasta aika tavallinen tarina dysfunktionaalisesta perheestä, jossa isä ja aikuiset pojat ovat juoppoja ja äiti narkkari. Paras jännite on vähän alun jälkeen, kun lukija alkaa oivaltaa, että äidissä on jotain vialla. Sitten menee, päivän ja illan mittaan kaikkien päätyessä yhä enemmän aineisiinsa, aika jaanaamiseksi. 6½.
08/11: Roger Martin du Gard (1937): Jean Barois (1921): Semiobjektiivinenkaan arvio on täysin mahdotonta, sillä kaikki peittyy sen glorian alle että luin 512 sivuisen romaanin alkukielellä ranskaksi. Samasta syystä en varmaan ihan kaikista kielellisistä nyansseista päässyt jyvälle, vaikka tapahtumat pääpiirteissään selvisivät. Nuori mies hylkää katolisen uskon, uskovan vaimonsa ja tyttärensä perustaakseen tieteelliseen ajatteluun keskittyvän aikakauslehden. Elämänsä ehtoopuolella mies palaa yhteen perheensä kanssa, saattaa tyttärensä luostariin ja palaa uskon helmaan. Vai palaako? Ns. Dreyfuss-tapauksessa liian pitkään viihtyvä teos saa lisäpotkua kahdesta viimeisestä sivusta.8.
08/11: Pearl S. Buck (1938): The Good Earth (1931): Tämä tuntui kovasti viisaalta kirjalta, johtuiko sitten siitä että kyseessä oli kiinalaisen elämän kuvaus vai siitä, että teoksella on jo ikää 80 vuotta. Joka tapauksessa yksi (Nobel-)kirjallisuuden kestoteema, sukutarina tässä kovin kovin kauniisti kerrottuna. Hienosti oli kirjailija saanut piirrettyä esiin sen, miten yhden ihmisen elämänkaaren aikana ajatukset itsestä ja ympäröivästä maailmasta muuttuvat. Ja loppu oli kuin suoraan Kellopeliappelsiinista. 9.
08/11: F.E. Sillanpää (1939): Silja (1931): Sillanpään kuvaamassa 1900-luvun alun suomalaiselämässä on jotain kovin koskettavaa. Vaikka tämä kirja kertoikin astetta vauraammasta ihmisryhmästä kuin aikaisemmin lukemani Hurskas kurjuus, oli sama ihmiselämän lyhyys ja vääjäämättömät onnettomuudet samalla tavalla esillä. Kotitalon ajautuminen vierialle, kansalaissota, ensirakkaus, keuhkotauti, siinä 22-vuotiaana kuolleen Siljan elämä. Alussa luontokuvaustekstiin oli vaikea päästä sisälle, mutta kun keksin yhdistää sen Teuvo Tulion elokuviin, niin alkoi toimia. 8.
11/11: Erik Axel Karlfeldt (1931): Hösthorn (1927): No niin, olen nyt vakaasti sitä mieltä, että Nobel-listaan on mahtunut lievä yliannostus ruotsalaista runoutta. Tämä meni jo melko trad. osastolle, loppusoinnut ja kaikki. Käsittääkseni vuodenaikojen vaihtelun kautta peilattiin ihmiselämän kulkua. Eipä kovin omaperäistä. Keskivaiheilla ollut kimalaisruno oli kyllä hellyyttävä. "Gärna jag delar tingens förgängliga lott, lyckilg att lida och njuta jordlivets fulla mått.". Tai "Vi träffas nästä år, om Gud ger oss än en vår". 6½.
11/11: John Galsworthy (1932): Forsytein taru (1922, suom. 1929): Aivan loistava sukutarina, jossa kirjoittajan kritiikki omistavan luokan tympeää asennetta kohtaan on välillä liiankin ilmeistä. Neljän sukupolven tarinaa imaisee mukaansa ja haastaa tutkiskelemaan sitä, millä elämässä todella on merkitystä. Samalla tarjoillaan mielenkiintoista ajankuvaa viime vuosisadanvaihteen Englannista. Yllättävän moderneja ajatuksia siellä täällä, ja vielä miehen kirjoittamana. 9+.
10/11: Ivan Bunin (1933): Arsenjevin elämä (1934, suom. 1984): Tässä nuorukaisen elämästä kertovassa kirjassa hämmästyttivät painotukset: lapsuutta kuvattiin maalailevasti lähes kolmanneksen verran ja työ- ja rakkauselämän suuret käänteet kuvattiin usein vain muutamalla lauseella kuin ohimennen huomauttaen. Tyyli oli tsehovilaisen maalailevaa ja luonnonkuvakseen ja muuhun tunnelmonitiin tuhlailtiin minun makuuni liikaa tunteiden kustannuksella. Venäläisen viipyilevää yläluokan joutilaisuutta 1900-luvun tietämiltä siis. 7½.
10/11: Luigi Pirandello (1934): Mennyttä miestä (1904, suom. 1993): Yllättävän moderni veijaritarina ottaen huomioon että ikää teoksella on jo 107 vuotta. Myös kieli oli elävää. Perusajatus oli eksistentiaalisen kutkuttava: mies on reissun päällä ja kun hän on palaamassa kotiinsa kasinovoitot taskussa, lukee hän paikallislehdestä että vaimo on tunnistanut hänen ruumiinsa. Tuleeko ihminen vapaaksi, kun huono avioliitto ja vielä huonompi anoppi jäävät taakse? Lopun olisin itse kirjoittanut vähän jäntevämmäksi, nyt intensiteetti selvästi laski loppukolmanneksella. 8½.
09/11 Eugene O'Neill (1936): Pitkän päivän matka yöhön (1939-41, suom. 1989): Näin suomalaisnäkökulmasta aika tavallinen tarina dysfunktionaalisesta perheestä, jossa isä ja aikuiset pojat ovat juoppoja ja äiti narkkari. Paras jännite on vähän alun jälkeen, kun lukija alkaa oivaltaa, että äidissä on jotain vialla. Sitten menee, päivän ja illan mittaan kaikkien päätyessä yhä enemmän aineisiinsa, aika jaanaamiseksi. 6½.
08/11: Roger Martin du Gard (1937): Jean Barois (1921): Semiobjektiivinenkaan arvio on täysin mahdotonta, sillä kaikki peittyy sen glorian alle että luin 512 sivuisen romaanin alkukielellä ranskaksi. Samasta syystä en varmaan ihan kaikista kielellisistä nyansseista päässyt jyvälle, vaikka tapahtumat pääpiirteissään selvisivät. Nuori mies hylkää katolisen uskon, uskovan vaimonsa ja tyttärensä perustaakseen tieteelliseen ajatteluun keskittyvän aikakauslehden. Elämänsä ehtoopuolella mies palaa yhteen perheensä kanssa, saattaa tyttärensä luostariin ja palaa uskon helmaan. Vai palaako? Ns. Dreyfuss-tapauksessa liian pitkään viihtyvä teos saa lisäpotkua kahdesta viimeisestä sivusta.8.
08/11: Pearl S. Buck (1938): The Good Earth (1931): Tämä tuntui kovasti viisaalta kirjalta, johtuiko sitten siitä että kyseessä oli kiinalaisen elämän kuvaus vai siitä, että teoksella on jo ikää 80 vuotta. Joka tapauksessa yksi (Nobel-)kirjallisuuden kestoteema, sukutarina tässä kovin kovin kauniisti kerrottuna. Hienosti oli kirjailija saanut piirrettyä esiin sen, miten yhden ihmisen elämänkaaren aikana ajatukset itsestä ja ympäröivästä maailmasta muuttuvat. Ja loppu oli kuin suoraan Kellopeliappelsiinista. 9.
08/11: F.E. Sillanpää (1939): Silja (1931): Sillanpään kuvaamassa 1900-luvun alun suomalaiselämässä on jotain kovin koskettavaa. Vaikka tämä kirja kertoikin astetta vauraammasta ihmisryhmästä kuin aikaisemmin lukemani Hurskas kurjuus, oli sama ihmiselämän lyhyys ja vääjäämättömät onnettomuudet samalla tavalla esillä. Kotitalon ajautuminen vierialle, kansalaissota, ensirakkaus, keuhkotauti, siinä 22-vuotiaana kuolleen Siljan elämä. Alussa luontokuvaustekstiin oli vaikea päästä sisälle, mutta kun keksin yhdistää sen Teuvo Tulion elokuviin, niin alkoi toimia. 8.
Nobelistit 1940-luku
07/11: Johannes Vilhelm Jensen (1944): Tiedemiehen onneton kohtalo (1904, suom. 1920): No tämä ei kyllä ollut mikään maailmankirjallisuuden helmi, mutta pakkohan se oli otsikon vuoksi lukea juuri tämä. Ihmeellisen melodramaattinen kertomus vuosisadan alun Nykistä, johon liittyi spiritismiä, radonia, vesikauhua, murhia sun muuta. Kaiken kruunasi todella huono suomennos. 6-.
07/11: Gabriela Mistral (1945): Madwomen (engl. 2009): Vaihteeksi runoutta, josta häivähdyksittäin ymmärsin jotain, liekö johtuen aiheen tuttuudesta? Joka tapauksessa kokoelmassa runoiltiin elämästä erilaisten naisten näkökulmasta, kaiketikin naiseuden olemusta pohdiskellen. Eniten mieleen jäivät tarinankertojanaisesta ja majakanvartijaa rakastavasta naisesta kertovat runot. Vaan taiteenlajina runous pysyy sitkeästi mysteerinä. 7-.
07/11: Herman Hesse (1946): Siddhartha (1922, suom. 2009): Tässä oli kyllä jotain syvällisesti viisasta siitä, miten eletään. Kaiken kehämäisyydestä. Siitä miten aina voi oppia uutta. Siitä miten sanat ja opit eivät tee onnelliseksi vaan esineet, teot ja rakkaus. Siitä, miten viisautta ei voi opettaa, sen voi vai oppia. Elämällä. 8½.
07/11 André Gide (1947): Ahdas portti (1909, suom. 1936): Jaahas, taas näitä tarinoita, joissa suuri rakkaus uhrataan uskon alttarille. Olikohan tämä jotenkin muotia 1900-luvun alkupuolella? Ahdistaa lukea tarinaa, jossa molemmat rakastavat toisiaan mutta kieltäytyvät maallisesta onnesta taivaallista tavoitellessaan. Sinänsä kyllä pidin kirjan kerrontatyylistä, joka maalasi joutilaan ylemmän keskiluokan elämää uskottavasti, mutta päähenkilöiden "yleviä" ratkaisuja en pysty käsittämään.. 7½.
07/11: T.S. Eliot (1948): Neljä kvartettoa (1945, suom. 1949): Eipä iskenyt runous, vaikka luistin alkukielisen version lukemisesta sillä verukkeella että ymmärtäisin paremmin. Jotain kaiken kehämäisyydestä ja ajan luonteesta ja vanhenemisesta yritettiin sanoa? Sukupolven pettymisestä edellisiin? "Saimmeko heiltä perinnöksi vain petosten kuitteja?". No, saman heebon Aution maa runosta en ymmärtänyt senkään vertaa, mutta triviana se, että se alkaa tunnetulla säkeellä "huhtikuu on kuukausista julmin". 6.
07/11: William Faulkner (1949): Villipalmut (1939, suom. 1971): Olin lukenut tämän aikaisemminkin, joten en nyt tällä kertaa hämmentynyt siitä, että kirjassa on kaksi eri tarinaa, jotka eivät juonellisesti mitenkään - siis mitenkään -liity toisiinsa. Jännittävä kokeilu sinänsä, vaikka en vieläkään ole vakuuttunut siitä, tuoko se jotain lisäarvoa tai korostaako se jotenkin erityisesti pääteemaa (tyhjyys). Mutta molemmat tarinat sinänsä olivat mieleenpainuvia ja taiten kerrottu. 8.
07/11: Gabriela Mistral (1945): Madwomen (engl. 2009): Vaihteeksi runoutta, josta häivähdyksittäin ymmärsin jotain, liekö johtuen aiheen tuttuudesta? Joka tapauksessa kokoelmassa runoiltiin elämästä erilaisten naisten näkökulmasta, kaiketikin naiseuden olemusta pohdiskellen. Eniten mieleen jäivät tarinankertojanaisesta ja majakanvartijaa rakastavasta naisesta kertovat runot. Vaan taiteenlajina runous pysyy sitkeästi mysteerinä. 7-.
07/11: Herman Hesse (1946): Siddhartha (1922, suom. 2009): Tässä oli kyllä jotain syvällisesti viisasta siitä, miten eletään. Kaiken kehämäisyydestä. Siitä miten aina voi oppia uutta. Siitä miten sanat ja opit eivät tee onnelliseksi vaan esineet, teot ja rakkaus. Siitä, miten viisautta ei voi opettaa, sen voi vai oppia. Elämällä. 8½.
07/11 André Gide (1947): Ahdas portti (1909, suom. 1936): Jaahas, taas näitä tarinoita, joissa suuri rakkaus uhrataan uskon alttarille. Olikohan tämä jotenkin muotia 1900-luvun alkupuolella? Ahdistaa lukea tarinaa, jossa molemmat rakastavat toisiaan mutta kieltäytyvät maallisesta onnesta taivaallista tavoitellessaan. Sinänsä kyllä pidin kirjan kerrontatyylistä, joka maalasi joutilaan ylemmän keskiluokan elämää uskottavasti, mutta päähenkilöiden "yleviä" ratkaisuja en pysty käsittämään.. 7½.
07/11: T.S. Eliot (1948): Neljä kvartettoa (1945, suom. 1949): Eipä iskenyt runous, vaikka luistin alkukielisen version lukemisesta sillä verukkeella että ymmärtäisin paremmin. Jotain kaiken kehämäisyydestä ja ajan luonteesta ja vanhenemisesta yritettiin sanoa? Sukupolven pettymisestä edellisiin? "Saimmeko heiltä perinnöksi vain petosten kuitteja?". No, saman heebon Aution maa runosta en ymmärtänyt senkään vertaa, mutta triviana se, että se alkaa tunnetulla säkeellä "huhtikuu on kuukausista julmin". 6.
07/11: William Faulkner (1949): Villipalmut (1939, suom. 1971): Olin lukenut tämän aikaisemminkin, joten en nyt tällä kertaa hämmentynyt siitä, että kirjassa on kaksi eri tarinaa, jotka eivät juonellisesti mitenkään - siis mitenkään -liity toisiinsa. Jännittävä kokeilu sinänsä, vaikka en vieläkään ole vakuuttunut siitä, tuoko se jotain lisäarvoa tai korostaako se jotenkin erityisesti pääteemaa (tyhjyys). Mutta molemmat tarinat sinänsä olivat mieleenpainuvia ja taiten kerrottu. 8.
Nobelistit 1950-luku
07/11: Bertrand Russell (1950): Filosofian ongelmat (1912, suom. 1969): Tämä on niitä kirjoja, joista meinaa saada päänsäryn, koska niissä mietitään sitä, ovatko esineet olemassa jos en näe niitä, ovatko unet vai valveillaolo todellista ja voiko ihminen tuntea itsensä vai ei. Kokonaisuutena kuitenkin melko selkeäsanainen yleisesitys näistä aiheista, ja loppua kohti helpotti kun siirryttiin suoremmin logiikan maailmaan. Plussaa myös havainnollisista esimerkeistä. "Tämä näyttää ilmeisen järjettömältä mutta jos haluaa tulla filosofiksi, täytyy oppia kestämään säikkymättä järjettömyyksiä." 8½.
06/11: Pär Lagerkvist (1951): Barabbas (1950): Loistava idea: Miten sujui sen miehen elämä, jonka Pilatus vapautti. Tutkielma uskosta ja epäuskosta, joka onnistui koskettamaan lyhyydestään huolimatta. Barabbas kohtasi tämän tarinan mukaan paljon tosiuskovia ja loppujen lopuksi hänen kohtalokseen tuli kuolla ristillä uskonsa vuoksi. Mutta uskoiko hän todella? 9.
06/11: Fracois Mauriac (1952): Täydellisyyden kudos (1941, suom. 1944): Ranskalainen nimi "La Pharisienne" paljastaa paremmin, mistä on kysymys - naisesta, joka on kehittänyt oman pyhimysmäisen tapansa harjoittaa erehtymätöntä uskoaan kaikkien ympärillä olevien vahingoksi. Jännittävä kertojaratkaisu oli se, että tarinan kertoi naisen aviomiehen poika. Pidin suuresti kertomuksen yllä häilyvästä onnettomuuden tunnusta, loppu oli kuitenkin synninpäästössään pettymys. 8½.
06/11: Winston S. Churchill (1953): The end of the beginning. War speeches 1942 (1943): Kyllä Churchillilta kannatti lukea puheita. Karisma välittyy jopa vanhan kirjan lehdiltä. Tässä vinkkejä miten johdetaan: sano, jos et tiedä, sano, jos et halua spekuloida, sano jos et halua sanoa, älä lupaa mitään helppoa kun tiedät että vaikeata on tulossa. Kyllä minä näistä inspiroiduin, vaikka toiston elemenit olivatkin havaittavissa. 8½.
05/11: Ernest Hemingway (1954): Kenelle kellot soivat (1940, suom. 1985): Omituisen kaksijakoiset fiilikset jäi tästä teoksesta. Pitkät pätkät sissisodan odottelun ja taistelun kvuasta olivat todella tylsää luettavaa ja kirjassa oli omituisia jaksoja muualla joiden merkitystä en ymmärtänyt lainkaan. Toisaalta kirjan rakkaustarina oli vahva ja koskettava ja harvoin olen itkenyt lukiessa niin paljon kuin tässä. Ja minä itken paljon. Lopun jälkimainigeissa 8½.
04/11: Halldór Kiljan Laxness (1955): Salka Valka (1931-32, suom. 1966): Minä luin tämän kirjana vahvasta naisesta, samaan tapaan kuin TUulen viemässä. Elämän kuvaus karussa islantilaiskylässä 20-luvulla viehätti myös, muistutti siitä kuinka kaukana nykysuomalainen loppujen lopuksi on elämän perusasioista. Lopussa teos muuttui lyyriseksi kuvaukseksi siitä, miten vanhvan realistinaisen ja heikon idealistimiehen rakkaus on aina tuhoontuomittu (vrt. Scarlett ja Ashley). 9.
04/11: Juan Ramón Jiménez (1956): Harmo ja minä (1917, suom. 1979): Tämä oli kaunis hyvän mielen kirja. Olin täysin mukana leppoisassa etelän elämässä, malvanvärisessä maisemassa, miehen ja aasin kanssa seuraamassa elämän pieniä iloja ja suuria suruja joista kaikista voi selvitä. Pitkästä aikaa itkin lukiessani. 9.
04/11: Albert Camus (1957): Sivullinen (1942, suom. 1947): Tämä klassikko jätti etäiseksi, mikä varmaan oli tarkoituskin. Traagista on olla oman elämänsä sivullinen, mutta mielestäni päähenkilön sivullisuus hipoo jo vastuuttomuutta, jota ei voi puolustella. No man is an island. En hyväksy perimmäistä sanomaa siitä, että ihminen on yksin yksilönä maailmassa. Laumaeläimiä tässä ollaan. 7.
03/11: Boris Pasternak (1958): Tohtori Zivago (1957, suom. 1977): Näin eleettömästi ei saa kirjoittaa suurta rakkaustarinaa! En ollut ollenkaan samoilla linjoilla kirjailijan kanssa siitä, mihin keskitytään ja milloin kuvaillaan tarkasti ja milloin hypätään asiasta toiseen. Sinänsä mielenkiintoista ajankuvausta 1900-luvun alun hermokuumeilusta 20-luvun hengissäjäämistaisteluun Siperiassa kuitenkin. 7½.
03/11: Salvatore Quasimodo (1959): Ja äkkiä on ilta (suom. 1962): Runoutta, taas! Mutta tällä kertaa onneksi minimalismin mestaria, jota siis luen mieluummin kuin ryöpsähtelevää proosarunoa. Tästä minä sentään osaan etsiä sitä symboliikkaa. Näin sanoi Quasimodo syntymästä "Kohdustasi nousen muistiton ja itken" ja kuolemasta: "Ja äkkiä on ilta". 7-.
06/11: Pär Lagerkvist (1951): Barabbas (1950): Loistava idea: Miten sujui sen miehen elämä, jonka Pilatus vapautti. Tutkielma uskosta ja epäuskosta, joka onnistui koskettamaan lyhyydestään huolimatta. Barabbas kohtasi tämän tarinan mukaan paljon tosiuskovia ja loppujen lopuksi hänen kohtalokseen tuli kuolla ristillä uskonsa vuoksi. Mutta uskoiko hän todella? 9.
06/11: Fracois Mauriac (1952): Täydellisyyden kudos (1941, suom. 1944): Ranskalainen nimi "La Pharisienne" paljastaa paremmin, mistä on kysymys - naisesta, joka on kehittänyt oman pyhimysmäisen tapansa harjoittaa erehtymätöntä uskoaan kaikkien ympärillä olevien vahingoksi. Jännittävä kertojaratkaisu oli se, että tarinan kertoi naisen aviomiehen poika. Pidin suuresti kertomuksen yllä häilyvästä onnettomuuden tunnusta, loppu oli kuitenkin synninpäästössään pettymys. 8½.
06/11: Winston S. Churchill (1953): The end of the beginning. War speeches 1942 (1943): Kyllä Churchillilta kannatti lukea puheita. Karisma välittyy jopa vanhan kirjan lehdiltä. Tässä vinkkejä miten johdetaan: sano, jos et tiedä, sano, jos et halua spekuloida, sano jos et halua sanoa, älä lupaa mitään helppoa kun tiedät että vaikeata on tulossa. Kyllä minä näistä inspiroiduin, vaikka toiston elemenit olivatkin havaittavissa. 8½.
05/11: Ernest Hemingway (1954): Kenelle kellot soivat (1940, suom. 1985): Omituisen kaksijakoiset fiilikset jäi tästä teoksesta. Pitkät pätkät sissisodan odottelun ja taistelun kvuasta olivat todella tylsää luettavaa ja kirjassa oli omituisia jaksoja muualla joiden merkitystä en ymmärtänyt lainkaan. Toisaalta kirjan rakkaustarina oli vahva ja koskettava ja harvoin olen itkenyt lukiessa niin paljon kuin tässä. Ja minä itken paljon. Lopun jälkimainigeissa 8½.
04/11: Halldór Kiljan Laxness (1955): Salka Valka (1931-32, suom. 1966): Minä luin tämän kirjana vahvasta naisesta, samaan tapaan kuin TUulen viemässä. Elämän kuvaus karussa islantilaiskylässä 20-luvulla viehätti myös, muistutti siitä kuinka kaukana nykysuomalainen loppujen lopuksi on elämän perusasioista. Lopussa teos muuttui lyyriseksi kuvaukseksi siitä, miten vanhvan realistinaisen ja heikon idealistimiehen rakkaus on aina tuhoontuomittu (vrt. Scarlett ja Ashley). 9.
04/11: Juan Ramón Jiménez (1956): Harmo ja minä (1917, suom. 1979): Tämä oli kaunis hyvän mielen kirja. Olin täysin mukana leppoisassa etelän elämässä, malvanvärisessä maisemassa, miehen ja aasin kanssa seuraamassa elämän pieniä iloja ja suuria suruja joista kaikista voi selvitä. Pitkästä aikaa itkin lukiessani. 9.
04/11: Albert Camus (1957): Sivullinen (1942, suom. 1947): Tämä klassikko jätti etäiseksi, mikä varmaan oli tarkoituskin. Traagista on olla oman elämänsä sivullinen, mutta mielestäni päähenkilön sivullisuus hipoo jo vastuuttomuutta, jota ei voi puolustella. No man is an island. En hyväksy perimmäistä sanomaa siitä, että ihminen on yksin yksilönä maailmassa. Laumaeläimiä tässä ollaan. 7.
03/11: Boris Pasternak (1958): Tohtori Zivago (1957, suom. 1977): Näin eleettömästi ei saa kirjoittaa suurta rakkaustarinaa! En ollut ollenkaan samoilla linjoilla kirjailijan kanssa siitä, mihin keskitytään ja milloin kuvaillaan tarkasti ja milloin hypätään asiasta toiseen. Sinänsä mielenkiintoista ajankuvausta 1900-luvun alun hermokuumeilusta 20-luvun hengissäjäämistaisteluun Siperiassa kuitenkin. 7½.
03/11: Salvatore Quasimodo (1959): Ja äkkiä on ilta (suom. 1962): Runoutta, taas! Mutta tällä kertaa onneksi minimalismin mestaria, jota siis luen mieluummin kuin ryöpsähtelevää proosarunoa. Tästä minä sentään osaan etsiä sitä symboliikkaa. Näin sanoi Quasimodo syntymästä "Kohdustasi nousen muistiton ja itken" ja kuolemasta: "Ja äkkiä on ilta". 7-.
Nobelistit 1960-luku
03/11: Saint-Johan Perse (1960): Jord vindar hav (ruots. 1960): Sen olen tässä oppinut, että runoissakin on iitä, joista tykkään enemmän ja sitten niitä joista vähemmän. Tämä oli jälkimmäistä, ruonorypsähtelytyylistä ilmaisua. Proosan näköistä mutta täynnä huudahduksia ja vertauskuvia, joten en pysynyt perässä. Kiinnostava huomio kuitenkin se, että vaikka kuvasto oli kautta kirjan melko sama (rantaa, tuulta, merta jne.) niin tunnelma kyllä vaihtui runosta toiseen (lapsuusmuistelot vs. juurettomuus vs. toinen maailmansota). 6.
02/11: Ivo Andric (1961): Konsulit (1947, suom. 1976): Tämä teos avasi itselleni uuden näkymän, Balkanin strategisen merkityksen 1800-luvun alussa. kertomus Ranskan ja Itävallan konsulin oleskelusta Bosnian Travnikissa 1807-1814 yhdisti hyvin yksityistä ja yleistä. Pidin toteavasta, kuvailevasta tyylistä ja rivien väliin silloin tällöin ujutetusta sarkasmista. 8+.
02/11: John Steinbeck (1962): Hyvien ihmisten juhla (1945, suom. 1951): Teosta on vaikea erottaa jatko-osastaan Torstai on toivoa täynnä (1954, suom. 1955). Steinbeckilta olisi voinut lukea myös Vihan hedelmät tai Hiiriä ja ihmisiä, mutta hyllyssä olevina nämä veijaritarinat tuli luettua tähän settiin. Steibeckilainen tapahtumien hyväätarkoittavuus ja silti vääjäämätön pieleenmenevyys näistä välittyy, samoin kuin leppoisa 50-lukulainen kalifornialaistunnelma. Ihan mestariteoksia eivät kuitenkaan. 8.
02/11: George Seferis (1963): Collected poems (engl. 1967-1981): Välimeren alueen runous pysyy edelleen tavoittamattomissani. Näitä on muuten palkittu aika paljon...Kuvasto li jo tuttua, merta ja tuulta ja kuivuutta, tällä kertaa mukana erityisesti kukkasia ja patsaita myös. Pitemmät runot olivat meniuvät minun näkökulmastani aivan jorinaksi enkä pysynyt juonessa mukana. "If pain is human we are not human beings merely to suffer pain".5½.
01/11: Jean-Paul Sartre (1964, kieltäytyi palkinnosta): Inho (1938, suom. 1947): Tulipa luettua tämäkin vihdoin, 24 vuotta sen jälkeen kun päätin että eksistentialismi on maailmankatsomukseni. Yllättävää oli, kuinka kirkkaina eksistentialismin ajatukset tässä olivat jo esillä. Välillä henkilön yksinpuhelu meni mielestäni liian filosofiseksi haitaten itse romaanin kulkua, parhaimmillan tunnelma oli hypnoottinen. Avainlause: Kaikki olemassaoleva syntyy ilman syytä, jää olemaan heikkoudesta ja kuolee sattumalta. 8½.
12/10: Mihail Solohov (1965): Aron raivaajat (1932, korj. 1953, suom. 1965): Alku oli hankala, mutta kun pääsi yli venäläisiä kirjoja yleisesti vaivaavasta liiasta henkilömäärästä vaikene nimineen niin tarinahan imaisi mukaansa. Loistava teos siitä, miksi omistustaloudesta on mahdotonta siirtyä kommunismiin jos laji on ihminen. Teki välillä mieli huutaa ääneen että lakatkaa nyt perhana hölämöilemästä ja kylväkää ne jyvät...Pidin paljon. 8½.
12/10: Samuel Josef Agnon (1966): Uskollisuuden vala (1943, suom. 1967): Tämä kirja oli kuin rispaantunut pitsikoru menneeltä ajalta - siinä pystyi aistimaan jotain hauraan kaunista ja taidokasta, mutta loppujen lopuksi se kuitenkin mureni nykyaikaisissa sormissa tomuksi. Haa, olipa runollista! Mutta epätodellinen vaikutelma tästä oudosta rakkaus(?)tarinasta jäi. 7+.
12/10:Nelly Sachs (1966): Israelin kärsimys (1961, suom. 1966): Runoja tai ei, tässä kirjassa oli liikaa tomua, tähtiä ja verta jotta sen olisi voinut ottaa vakavasti. Tästä tuli kyllä sellainen olo, että tekotaiteellisen roskan kanssa on tekemisissä. Liian mystistä ja eteeristä minulle. Paras säe löytyi hautakirjoitusosiosta (jonka senkin on tehnyt paremmin Edgar Lee Masters Spoon River Antologiassa): Vaan viimeinen seikkalusi - kuin tähti hiljainen: tulesta sielu lähti. 5½.
12/10:Miguel Asturias (1967): Herra presidentti (1946, suom. 1976): Tuli luettua heti vuoden 2010 Vargos Llosan perään, mikä on sikäli hyvä että teemoiltaan ja kulttuuriltaan kirjat ovat melko samat. Tässä teoksessa, jossa elettiin mielivaltaisen diktaattorin alaisuudessa, oltiin liikkeellä vielä piirun verran karummalla meiningillä kuin Kaupungin koirissa. Teoksen intensiivisimmät kohdat oli kirjoitettu sattumanvaraisten vääjämättömien kuolemantapausten yhteyteen. Loppua kohti lukijankin valtasi epätoivo. Vaikutuin. 9-.
10/10: Yasunari Kawabata (1968): The Master of Go (1951, engl. 1972): Tässä kirjassa oli jotain perin japanilaista siinä mielessä se ei ollut varsinaisesti tarina, vaan sanoilla tehty akvarelli. Kirjan niin sanottu juoni oli vuonna 1938 käyty go-peli vanhan mestarin ja ärhäkkään haastajan välillä, mutta lopputulos kerrottiin heti ensimmäisessä lauseessa. Näennäisesti kirja seurasi kuusi kuukautta (!) kestäneen peli kulkua lähes siirto siirrolta, mutta rivien alla, välissä ja päällä kerrottiin paljon enemmän, ihmisen ja maailman muuttumisesta. 9-.
10/10: Samuel Beckett (1969): Murphy (1938, ruots. 1998): Esipuheen mukaan jos tämän luulee ymmärtäneensä, ei ole ymmärtänyt ja päinvastoin. Eli ymmärtämättömyyteensä voinee siis olla tyytyväinen? Outoa, että sinänsä pysyin tarinassa melko hyvin mukana mutten kyllä pointtia ihan saanut kiinni. Murphy on pieni mies jota naiset rakastavat, mutta hän itse käyttää aikansa sielun ja ruumiin olemassaolon murehtimiseen ja päätyy loputla tuhkaksi lontoolaispubin lattialle. Sivuhenkilöt ovat niin sivussa, etten osan yhteyttä tarinaan tajunnut lainkaan. Liian vaikea minulle. 6½
02/11: Ivo Andric (1961): Konsulit (1947, suom. 1976): Tämä teos avasi itselleni uuden näkymän, Balkanin strategisen merkityksen 1800-luvun alussa. kertomus Ranskan ja Itävallan konsulin oleskelusta Bosnian Travnikissa 1807-1814 yhdisti hyvin yksityistä ja yleistä. Pidin toteavasta, kuvailevasta tyylistä ja rivien väliin silloin tällöin ujutetusta sarkasmista. 8+.
02/11: John Steinbeck (1962): Hyvien ihmisten juhla (1945, suom. 1951): Teosta on vaikea erottaa jatko-osastaan Torstai on toivoa täynnä (1954, suom. 1955). Steinbeckilta olisi voinut lukea myös Vihan hedelmät tai Hiiriä ja ihmisiä, mutta hyllyssä olevina nämä veijaritarinat tuli luettua tähän settiin. Steibeckilainen tapahtumien hyväätarkoittavuus ja silti vääjäämätön pieleenmenevyys näistä välittyy, samoin kuin leppoisa 50-lukulainen kalifornialaistunnelma. Ihan mestariteoksia eivät kuitenkaan. 8.
02/11: George Seferis (1963): Collected poems (engl. 1967-1981): Välimeren alueen runous pysyy edelleen tavoittamattomissani. Näitä on muuten palkittu aika paljon...Kuvasto li jo tuttua, merta ja tuulta ja kuivuutta, tällä kertaa mukana erityisesti kukkasia ja patsaita myös. Pitemmät runot olivat meniuvät minun näkökulmastani aivan jorinaksi enkä pysynyt juonessa mukana. "If pain is human we are not human beings merely to suffer pain".5½.
01/11: Jean-Paul Sartre (1964, kieltäytyi palkinnosta): Inho (1938, suom. 1947): Tulipa luettua tämäkin vihdoin, 24 vuotta sen jälkeen kun päätin että eksistentialismi on maailmankatsomukseni. Yllättävää oli, kuinka kirkkaina eksistentialismin ajatukset tässä olivat jo esillä. Välillä henkilön yksinpuhelu meni mielestäni liian filosofiseksi haitaten itse romaanin kulkua, parhaimmillan tunnelma oli hypnoottinen. Avainlause: Kaikki olemassaoleva syntyy ilman syytä, jää olemaan heikkoudesta ja kuolee sattumalta. 8½.
12/10: Mihail Solohov (1965): Aron raivaajat (1932, korj. 1953, suom. 1965): Alku oli hankala, mutta kun pääsi yli venäläisiä kirjoja yleisesti vaivaavasta liiasta henkilömäärästä vaikene nimineen niin tarinahan imaisi mukaansa. Loistava teos siitä, miksi omistustaloudesta on mahdotonta siirtyä kommunismiin jos laji on ihminen. Teki välillä mieli huutaa ääneen että lakatkaa nyt perhana hölämöilemästä ja kylväkää ne jyvät...Pidin paljon. 8½.
12/10: Samuel Josef Agnon (1966): Uskollisuuden vala (1943, suom. 1967): Tämä kirja oli kuin rispaantunut pitsikoru menneeltä ajalta - siinä pystyi aistimaan jotain hauraan kaunista ja taidokasta, mutta loppujen lopuksi se kuitenkin mureni nykyaikaisissa sormissa tomuksi. Haa, olipa runollista! Mutta epätodellinen vaikutelma tästä oudosta rakkaus(?)tarinasta jäi. 7+.
12/10:Nelly Sachs (1966): Israelin kärsimys (1961, suom. 1966): Runoja tai ei, tässä kirjassa oli liikaa tomua, tähtiä ja verta jotta sen olisi voinut ottaa vakavasti. Tästä tuli kyllä sellainen olo, että tekotaiteellisen roskan kanssa on tekemisissä. Liian mystistä ja eteeristä minulle. Paras säe löytyi hautakirjoitusosiosta (jonka senkin on tehnyt paremmin Edgar Lee Masters Spoon River Antologiassa): Vaan viimeinen seikkalusi - kuin tähti hiljainen: tulesta sielu lähti. 5½.
12/10:Miguel Asturias (1967): Herra presidentti (1946, suom. 1976): Tuli luettua heti vuoden 2010 Vargos Llosan perään, mikä on sikäli hyvä että teemoiltaan ja kulttuuriltaan kirjat ovat melko samat. Tässä teoksessa, jossa elettiin mielivaltaisen diktaattorin alaisuudessa, oltiin liikkeellä vielä piirun verran karummalla meiningillä kuin Kaupungin koirissa. Teoksen intensiivisimmät kohdat oli kirjoitettu sattumanvaraisten vääjämättömien kuolemantapausten yhteyteen. Loppua kohti lukijankin valtasi epätoivo. Vaikutuin. 9-.
10/10: Yasunari Kawabata (1968): The Master of Go (1951, engl. 1972): Tässä kirjassa oli jotain perin japanilaista siinä mielessä se ei ollut varsinaisesti tarina, vaan sanoilla tehty akvarelli. Kirjan niin sanottu juoni oli vuonna 1938 käyty go-peli vanhan mestarin ja ärhäkkään haastajan välillä, mutta lopputulos kerrottiin heti ensimmäisessä lauseessa. Näennäisesti kirja seurasi kuusi kuukautta (!) kestäneen peli kulkua lähes siirto siirrolta, mutta rivien alla, välissä ja päällä kerrottiin paljon enemmän, ihmisen ja maailman muuttumisesta. 9-.
10/10: Samuel Beckett (1969): Murphy (1938, ruots. 1998): Esipuheen mukaan jos tämän luulee ymmärtäneensä, ei ole ymmärtänyt ja päinvastoin. Eli ymmärtämättömyyteensä voinee siis olla tyytyväinen? Outoa, että sinänsä pysyin tarinassa melko hyvin mukana mutten kyllä pointtia ihan saanut kiinni. Murphy on pieni mies jota naiset rakastavat, mutta hän itse käyttää aikansa sielun ja ruumiin olemassaolon murehtimiseen ja päätyy loputla tuhkaksi lontoolaispubin lattialle. Sivuhenkilöt ovat niin sivussa, etten osan yhteyttä tarinaan tajunnut lainkaan. Liian vaikea minulle. 6½
Nobelistit 1970-luku
09/10: Aleksander Solzenitsyn (1970): Ensimmäinen piiri (1968, suom. 1970): Pidän venäläisestä kerronnasta, siinä on jotenkin tunnistettava poljento. Romaanihan kertoo neuvostoajan eliittivankilasta, jossa tiedemiehet on vangittu kehittämään erilaisia vakoilulaitteita. Pitkähkössä (700 sivua) tarinassa on oiva satiirinen sävy ja hyviä havaintoja ihmisyydestä, mutta tarinan jännitteen olisin rakentanut toisin. Nyt lopun vangitsemis- ja kuljettamiskohtaukset jäävät turhan irrallisiksi. 8+.
09/10: Pablo Neruda (1971): Kapteenin laulut (1952, suom. 2008): Okei, olisi pitänyt valita Nerudalta jotain poliittista. Tämän rakkausrunoteoksen hän julkaisi alunperin nimettömänä, kun vastarakastuneen hempeily ei istunut juuri hankittuun vasemmistorunoilijan imagoon. Ymmärrän nimettömyyden, sillä minuun tämä tabermannimainen siirappi ei iskenyt lainkaan. Eikö tämä nyt oikeasti ole aika kökköä: "Tältä vuorelta en pääse koskaan. Mikä mahtava sammalmätäs! Ja millainen kraatteri, kuumankostea ruusu!".5.
09/10: Heinrich Böll (1972): Biljardia puoli kymmeneltä (1959, suom. 1960): Alkaa hahmottua myös tämä kuvio, jossa sukutarinan kautta käydään läpi kansakunnan traumoja (vrt. Singer v. 1978). ELi hieman oli semmoinen olo, että tämä on jo luettu aikaisemmin. Tällä kertaa kyseessä oli kansakuntana Saksa ja traumat vuosilta 1908-1958. Kukaan kolmen sukupolven edustajista ei sopeutunut. Tärkeä viesti kirjassa oli se, että pahuus on aina keskuudessamme. Mutta perusjutun tasolle jäi omassa arviossani. 7½.
08/10: Patrick White (1973): Riders in the Chariot (1961): Neljän ihmisen kohtalo kietoutuu toisiinsa kuvitteellisessa Sarsaparillan kylässä Sydneyn takamailla joskus toisen maailmansodan jälkeen. Teemoina ulkopuolisuus, suvaitsevaisuus, ihmisyys. Varmaan kaikkia raamatullisia vertauksia en ymmärtänyt, mutta loppu meni ehkä liiankin osoittelevaksi. Ihailen silti Whiten tapaa käyttää englannin kieltä, taitoa luoda unenomainen maailma harkituilla, erityisillä sanavalinnoilla. Pidin siis. 9.
07/10: Eyvind Johnson (1974): Romanen om Olof (1934-1937): Kesälomalla olikin mukava rauhoittua tämän 650-sivuisen teoksen äärelle :). Nuoren miehen kasvukertomuksesta 1900-luvun alun Pohjois-Ruotsissa oli kysymys, ja mielenkiintoista ajankuvaa 14-vuotiaasta tukkilaisesta ja työväenliikkeen haparoivista ensiaskelista oli tarjolla. Realistista kerrontaa katkoi jokaisessa luvussa pitkähkö tarina, joita kirjailija itsekin selittelee jälkisanoissaan. Mielenkiintoisia nekin, vaikken aivan tajunnut em. selityksen perusteellakaan niiden syvällisempää merkitystä.8+.
06/10: Harry Martinson (1974): Aniara (1956): Tämä oli mielenkiintoinen, fantasiateos ihmisjoukosta, joka on pelastautunut ydinsodan jälkeen Maasta Marsiin, mutta avaruusalus ajautuu pois kurssista ja matkaa (ihmisnäkökulmasta) ikuisesti kohti Lyyran tähdistöä. Ihmisiä säilyy elossa ensimmäiset 24 vuotta mutta alus jatkaa kulkuaan vielä 1500 vuoden jälkeenkin. Ja jännitystä toi lisää runomuoto ja ruotsinkieli. Pidin silti lopullisuuden tunnelmasta, vähän samaa ideaa kuin lempikirjassani Neville Shuten "Viimeisellä rannalla". Lempisäe tässä: "Jag frågade mig själv men glömde svara. Jag drömde mig ett liv men glömde vara." 8½.
06/10: Eugenio Montale (1975): Dikter (ruots. 1975): Samasta kuvastosta tuntuvat nämä etelä-eurooppalaiset runoilijat hakevan. Ollessaan sarjan kolmas viikon sisällä tämä ei enää säväyttänyt. Erona Aleixandreen ja Elytikseen oli lajikonkreettisuus (taivaanvuohi, ankerias) ja osoittelevammat kontrastit. Luonnonkuvaussäkeistön jälkeen siirryttiin hyvin metafyysiseen, jolloin yhteys ainakin kokemattomalta runonlukijalta (sanakirjansa kanssa) katkesi. 6½.
06/10: Samuel Bellow (1976): Tartu tilaisuuteen (1956, suom. 1969): Tämä oli melkein novelli, 144 sivun mittainen kurkistus elämässään epäonnistuneen miehen päivään. Lukija asettuu helposti poikaansa kyllästyneen isän puolelle, kun tarinan tahdoton sankari tuntuu ajelehtivan huonosta ratkaisusta toiseen ja välttelevän vastuuta viimeiseen asti. Voisin lukea tätä Bellow'ta enemmänkin. 8½.
06/10: Vicente Aleixandre (1977): Paradisets skugga (ruots. 1974): Mielenkiintoinen havainto oli se, että mitä pitemmälle luin, sen enemmän ymmärsin ja pidin. Ja lopuksi sitten selvisi, että runot oli tällätty kirjaan ilmestymisjärjestyksessä. Joko runoilija kypsyi vanhetessaan tai samastuin paremmin keski-ikäisemmän tuottamaan tekstiin :). Alku oli hyvin samankaltaista välimerellisen maiseman maalailua kuin Elytiksellä, lopussa löytyivät ikuisemmat teemat rakkaudesta ja kuolemasta sekä kaksi ilahduttavaa, oivallista runoa lapsuudesta. Pitkästä aikaa löysin jopa lempisäkeen siteerattavaksi, teemana rakkauden loppu: "Och vad nu sänker sig ner är inte solen, det är själva livet som tar slut." 8+.
06/10: Isaac Bashevis Singer (1978): Moskatin suku (1950, suom. 1986): Sukutarina suht pitkällä aikavälillä on aina ollut toimiva konsepti minulle. Tässä seurattiin yhden varsovalaisen juutalaissuvun vaiheita noin 1913-1939. Vaikka tyyli oli melko toteava kaiken aikaa, intensiteetin lisääntyminen 2. maailmansotaa lähetessä oli aistittavissa pienistä vihjeistä. Yksityinen ja yleinen kietoutuivat myös hienosti toisiinsa.9-.
06/10: Odysseas Elytis (1979): Sex och ett samvetskval för himlen (1961, ruots. 1979): Extremekokemus tässä projektissa, kreikkalaista runoutta ruotsinnettuna. Yllättäen kuitenkin ruotsiksi oli helpompaa lukea runoja kuin englanniksi. Runoista en edelleenkään mitään tiedä, mutta äärimmäisen lyyristä maalailua Aigeianmeren sinisyydestä ja auringonpaisteesta, joille ihmiselon epätäydellisyys on brutaali kontrasti.7.
09/10: Pablo Neruda (1971): Kapteenin laulut (1952, suom. 2008): Okei, olisi pitänyt valita Nerudalta jotain poliittista. Tämän rakkausrunoteoksen hän julkaisi alunperin nimettömänä, kun vastarakastuneen hempeily ei istunut juuri hankittuun vasemmistorunoilijan imagoon. Ymmärrän nimettömyyden, sillä minuun tämä tabermannimainen siirappi ei iskenyt lainkaan. Eikö tämä nyt oikeasti ole aika kökköä: "Tältä vuorelta en pääse koskaan. Mikä mahtava sammalmätäs! Ja millainen kraatteri, kuumankostea ruusu!".5.
09/10: Heinrich Böll (1972): Biljardia puoli kymmeneltä (1959, suom. 1960): Alkaa hahmottua myös tämä kuvio, jossa sukutarinan kautta käydään läpi kansakunnan traumoja (vrt. Singer v. 1978). ELi hieman oli semmoinen olo, että tämä on jo luettu aikaisemmin. Tällä kertaa kyseessä oli kansakuntana Saksa ja traumat vuosilta 1908-1958. Kukaan kolmen sukupolven edustajista ei sopeutunut. Tärkeä viesti kirjassa oli se, että pahuus on aina keskuudessamme. Mutta perusjutun tasolle jäi omassa arviossani. 7½.
08/10: Patrick White (1973): Riders in the Chariot (1961): Neljän ihmisen kohtalo kietoutuu toisiinsa kuvitteellisessa Sarsaparillan kylässä Sydneyn takamailla joskus toisen maailmansodan jälkeen. Teemoina ulkopuolisuus, suvaitsevaisuus, ihmisyys. Varmaan kaikkia raamatullisia vertauksia en ymmärtänyt, mutta loppu meni ehkä liiankin osoittelevaksi. Ihailen silti Whiten tapaa käyttää englannin kieltä, taitoa luoda unenomainen maailma harkituilla, erityisillä sanavalinnoilla. Pidin siis. 9.
07/10: Eyvind Johnson (1974): Romanen om Olof (1934-1937): Kesälomalla olikin mukava rauhoittua tämän 650-sivuisen teoksen äärelle :). Nuoren miehen kasvukertomuksesta 1900-luvun alun Pohjois-Ruotsissa oli kysymys, ja mielenkiintoista ajankuvaa 14-vuotiaasta tukkilaisesta ja työväenliikkeen haparoivista ensiaskelista oli tarjolla. Realistista kerrontaa katkoi jokaisessa luvussa pitkähkö tarina, joita kirjailija itsekin selittelee jälkisanoissaan. Mielenkiintoisia nekin, vaikken aivan tajunnut em. selityksen perusteellakaan niiden syvällisempää merkitystä.8+.
06/10: Harry Martinson (1974): Aniara (1956): Tämä oli mielenkiintoinen, fantasiateos ihmisjoukosta, joka on pelastautunut ydinsodan jälkeen Maasta Marsiin, mutta avaruusalus ajautuu pois kurssista ja matkaa (ihmisnäkökulmasta) ikuisesti kohti Lyyran tähdistöä. Ihmisiä säilyy elossa ensimmäiset 24 vuotta mutta alus jatkaa kulkuaan vielä 1500 vuoden jälkeenkin. Ja jännitystä toi lisää runomuoto ja ruotsinkieli. Pidin silti lopullisuuden tunnelmasta, vähän samaa ideaa kuin lempikirjassani Neville Shuten "Viimeisellä rannalla". Lempisäe tässä: "Jag frågade mig själv men glömde svara. Jag drömde mig ett liv men glömde vara." 8½.
06/10: Eugenio Montale (1975): Dikter (ruots. 1975): Samasta kuvastosta tuntuvat nämä etelä-eurooppalaiset runoilijat hakevan. Ollessaan sarjan kolmas viikon sisällä tämä ei enää säväyttänyt. Erona Aleixandreen ja Elytikseen oli lajikonkreettisuus (taivaanvuohi, ankerias) ja osoittelevammat kontrastit. Luonnonkuvaussäkeistön jälkeen siirryttiin hyvin metafyysiseen, jolloin yhteys ainakin kokemattomalta runonlukijalta (sanakirjansa kanssa) katkesi. 6½.
06/10: Samuel Bellow (1976): Tartu tilaisuuteen (1956, suom. 1969): Tämä oli melkein novelli, 144 sivun mittainen kurkistus elämässään epäonnistuneen miehen päivään. Lukija asettuu helposti poikaansa kyllästyneen isän puolelle, kun tarinan tahdoton sankari tuntuu ajelehtivan huonosta ratkaisusta toiseen ja välttelevän vastuuta viimeiseen asti. Voisin lukea tätä Bellow'ta enemmänkin. 8½.
06/10: Vicente Aleixandre (1977): Paradisets skugga (ruots. 1974): Mielenkiintoinen havainto oli se, että mitä pitemmälle luin, sen enemmän ymmärsin ja pidin. Ja lopuksi sitten selvisi, että runot oli tällätty kirjaan ilmestymisjärjestyksessä. Joko runoilija kypsyi vanhetessaan tai samastuin paremmin keski-ikäisemmän tuottamaan tekstiin :). Alku oli hyvin samankaltaista välimerellisen maiseman maalailua kuin Elytiksellä, lopussa löytyivät ikuisemmat teemat rakkaudesta ja kuolemasta sekä kaksi ilahduttavaa, oivallista runoa lapsuudesta. Pitkästä aikaa löysin jopa lempisäkeen siteerattavaksi, teemana rakkauden loppu: "Och vad nu sänker sig ner är inte solen, det är själva livet som tar slut." 8+.
06/10: Isaac Bashevis Singer (1978): Moskatin suku (1950, suom. 1986): Sukutarina suht pitkällä aikavälillä on aina ollut toimiva konsepti minulle. Tässä seurattiin yhden varsovalaisen juutalaissuvun vaiheita noin 1913-1939. Vaikka tyyli oli melko toteava kaiken aikaa, intensiteetin lisääntyminen 2. maailmansotaa lähetessä oli aistittavissa pienistä vihjeistä. Yksityinen ja yleinen kietoutuivat myös hienosti toisiinsa.9-.
06/10: Odysseas Elytis (1979): Sex och ett samvetskval för himlen (1961, ruots. 1979): Extremekokemus tässä projektissa, kreikkalaista runoutta ruotsinnettuna. Yllättäen kuitenkin ruotsiksi oli helpompaa lukea runoja kuin englanniksi. Runoista en edelleenkään mitään tiedä, mutta äärimmäisen lyyristä maalailua Aigeianmeren sinisyydestä ja auringonpaisteesta, joille ihmiselon epätäydellisyys on brutaali kontrasti.7.
Nobelistit 1980-luku
05/10: Czeslaw Milosz (1980): Vangittu mieli (1953, suom. 1980): Taas yksi niistä kirjoista, joihin oli vaikea päästä kiinni mutta puolivälistä vievät mukanaan. Mielenkiintoisesti rakennettu puheenvuoro siitä, millaista on olla kirjailija kommunistivaltiossa, millaisia erilaisia selviytymisstrategioita taiteilija voi kehittää. Oiva esimerkki siitä, kuinka rivien välissä sanotaan enemmän kuin riveillä. 8+.
04/10: Elias Canetti (1981): Sokeat (1935, suom. 1982): Nyt mienasi tulla stoppi tälle projektille, mutta lujalla tahdolla läpi vaan. En tiedä miksi tämä oli niin vaikea. Alussa tuntui, että mielenkiintoisia henkilöitä oli hieman Peltirummun tapaan omassa maailmassaan, mutta keskivaiheilla tarinat irtosivat paitsi toisistaan myös todellisuudesta ihan poudolla tavalla. Olisikohan se ollut kijroittajan tarkoituskin? Loppu, joka kiinnittyi enemmän alkuun kuin keskiosa oli taas mukaansatempaavampaa. 7.
03/10: Gabriel Garcia Marquez (1982): Sadan vuoden yksinäisyys (1967, suom. 1971): Fiiliksiltään tämä vertautuu Peltirumpuun, molemmissa kirjailija on luonut oman erityisen maailmansa jossa pätevät ihan omat lait. Jostain syystä tämän teoksen intensiteetti laski kuitenkin puolivälissä huomattavasti, ja itsestäni tuntui että 50-100 sivua keskeltä olisi voinut jättää poiskin. Siksipä annan tälle arvosanaksi, huolimatta siitä että kyseessä on eittämättä mestariteos, 8½.
03/10: William Golding (1983): Perilliset (1955, suom. 1985): Tämä oli hieman outo kokemus, sillä perusjuonikuvio on sama kuin jokaisen teinitytön klassikossa Untinen-Auel: Luolakarhun klaani - siis että neanderthalilaiset ja homo sapiensit kohtaavat ja jälkimmäiset voittavat. Joten hyvin vaikea arvioida, oli niin 1:1 juonen suhteen. Mutta se sanottakoon, että melko taitavasti Golding kirjoitti neanderttein näkökulmasta siinä mielessä, kun kuvasi näiden ajatuksia sapiensien teoille joilla heillä ei ollut sanoja. Kärpästen herrahan saisi melkein kympin, mutta tälle 7½.
03/10: Jaroslav Seifert (1984): Ruttopylväs (1981, suom. 1985): Runous on minulle aina seikkailu tässä projektissa - muuten ei tule nimittäin runoja luettua. Tähän teokseen oli onneksi laitettu hyvä intro, ja runotkin olivat niin selkeitä, että luulen ymmärtäneeni mistä on kysymys: vanhenevan, kuolevan miehen kaipuusta elämään ja naisiin, ja samalla muistelua siitä mitä kaikkea tulikaan tehtyä. Lempisäe: "Ei vallanhimo eikä maineenjano ole koskaan niin pyörryttävä kuin rakkauden intohimo. Ja vaikken ehkä ollutkaan juuri niitä, joille sitä suotiin ylenmäärin, kiitin nöyrimmästi siitä minkä sain." 8.
09/09: Claude Simon (1985): Akaasia (1989, suom. 1992): No huh huh, tähän meni puoli vuotta! Osansa lienee tässä välissä valmistuneella opinnäytteellä, mutta kolmannella kerralla vasta pääsin vauhtiin. Tämä oli tyyliltään alastalonsalimainen (sisältäen hengästyttäviä, muutaman sivun "virkkeitä" ja pomppimista tapahtumista toiseen) kuvaus ensimmäisen ja toisen maailmansodan kauhuista yhden perheen (isän, pojan ja ympärillä häärineiden naisten näkökulmasta. Haastavaa mutta natutittavaa kerrontaa, tarinakin joka sanojen alta auki kiertyi oli vallan koskettava. 8½.
07/09: Wole Soyinka (1986): Laittomuuden kausi (1973, suom. 1974): Jos tässä oli joku muu sanoma kuin että hirmuvalta on paha asia, niin se mnei minulta kyllä ohi. Välillä erittäin mukaansatempaavaa kerrontaa ja pohdiskeluakin, mutta hyvät pätkät hukkuivat ihmeelliseen jaanaamiseen. Samoin välillä mystiikka, välillä (inho)realismia. En saanut otetta.7-.
07/09: Joseph Brodsky (1987): Ei oikein ihminenkään (1986, suom. 1987): Tässä suomennoksessa alku- ja päätösesseet englanninkielisestä alkuteoksesta. Kirjailija peilaa suhdettaan menneisyyteen, ja vanhempiinsa. Neuvostorealismia 12 vuoden USA:ssa asumisen jälkeen suodatettuna. Tuntui, että haluaa puhdistautua vanhempiensa kuoleman aiheuttamasta syyllisyydestä. Ei sykähdyttänyt.7.
06/09: Nahguib Mahfouz (1988): Children of Gebelawi (1959, engl. 1981): Tämä oli hyvä. Arabialaiseen tuhannen ja yhden yön tarinoiden tyyliin kerrottu sukusaaga ja samalla kaikkien uskontojen kritiikki. Ihmisen typeryyden ylistys, voisi sanoa. Loppu tuntui lässähdykseltä, mutta varmaan tarkoituksella, kun kirjailija osoitti vain kuinka ihminen ei historiastaan juuri viisastu. 9.
02/09: Camilo José Cela (1989): Mehiläispesä (1951, s. 1983): Lukuprojekti jäi muutamaksi kuukaudeksi jäihin, mutta nyt juhannuksena tämäkin on luettu. Teos on kirjamaailman Short Cuts, henkilöitä on paljon ja nimet (suomalaisesta vinkkelistä) niin samanlaisia, etten täysin pysynyt perässä kenelle lopulta tapahtui mitä ja kenen kanssa. Takakannen perusteella odotin, että oltaisiin enemmänkin oltu Dona Rosan kahvilassa, mutta sieltä vain aloitettiin. Arvoituksellinen loppu sentään jäi kutkuttamaan. 7½.
04/10: Elias Canetti (1981): Sokeat (1935, suom. 1982): Nyt mienasi tulla stoppi tälle projektille, mutta lujalla tahdolla läpi vaan. En tiedä miksi tämä oli niin vaikea. Alussa tuntui, että mielenkiintoisia henkilöitä oli hieman Peltirummun tapaan omassa maailmassaan, mutta keskivaiheilla tarinat irtosivat paitsi toisistaan myös todellisuudesta ihan poudolla tavalla. Olisikohan se ollut kijroittajan tarkoituskin? Loppu, joka kiinnittyi enemmän alkuun kuin keskiosa oli taas mukaansatempaavampaa. 7.
03/10: Gabriel Garcia Marquez (1982): Sadan vuoden yksinäisyys (1967, suom. 1971): Fiiliksiltään tämä vertautuu Peltirumpuun, molemmissa kirjailija on luonut oman erityisen maailmansa jossa pätevät ihan omat lait. Jostain syystä tämän teoksen intensiteetti laski kuitenkin puolivälissä huomattavasti, ja itsestäni tuntui että 50-100 sivua keskeltä olisi voinut jättää poiskin. Siksipä annan tälle arvosanaksi, huolimatta siitä että kyseessä on eittämättä mestariteos, 8½.
03/10: William Golding (1983): Perilliset (1955, suom. 1985): Tämä oli hieman outo kokemus, sillä perusjuonikuvio on sama kuin jokaisen teinitytön klassikossa Untinen-Auel: Luolakarhun klaani - siis että neanderthalilaiset ja homo sapiensit kohtaavat ja jälkimmäiset voittavat. Joten hyvin vaikea arvioida, oli niin 1:1 juonen suhteen. Mutta se sanottakoon, että melko taitavasti Golding kirjoitti neanderttein näkökulmasta siinä mielessä, kun kuvasi näiden ajatuksia sapiensien teoille joilla heillä ei ollut sanoja. Kärpästen herrahan saisi melkein kympin, mutta tälle 7½.
03/10: Jaroslav Seifert (1984): Ruttopylväs (1981, suom. 1985): Runous on minulle aina seikkailu tässä projektissa - muuten ei tule nimittäin runoja luettua. Tähän teokseen oli onneksi laitettu hyvä intro, ja runotkin olivat niin selkeitä, että luulen ymmärtäneeni mistä on kysymys: vanhenevan, kuolevan miehen kaipuusta elämään ja naisiin, ja samalla muistelua siitä mitä kaikkea tulikaan tehtyä. Lempisäe: "Ei vallanhimo eikä maineenjano ole koskaan niin pyörryttävä kuin rakkauden intohimo. Ja vaikken ehkä ollutkaan juuri niitä, joille sitä suotiin ylenmäärin, kiitin nöyrimmästi siitä minkä sain." 8.
09/09: Claude Simon (1985): Akaasia (1989, suom. 1992): No huh huh, tähän meni puoli vuotta! Osansa lienee tässä välissä valmistuneella opinnäytteellä, mutta kolmannella kerralla vasta pääsin vauhtiin. Tämä oli tyyliltään alastalonsalimainen (sisältäen hengästyttäviä, muutaman sivun "virkkeitä" ja pomppimista tapahtumista toiseen) kuvaus ensimmäisen ja toisen maailmansodan kauhuista yhden perheen (isän, pojan ja ympärillä häärineiden naisten näkökulmasta. Haastavaa mutta natutittavaa kerrontaa, tarinakin joka sanojen alta auki kiertyi oli vallan koskettava. 8½.
07/09: Wole Soyinka (1986): Laittomuuden kausi (1973, suom. 1974): Jos tässä oli joku muu sanoma kuin että hirmuvalta on paha asia, niin se mnei minulta kyllä ohi. Välillä erittäin mukaansatempaavaa kerrontaa ja pohdiskeluakin, mutta hyvät pätkät hukkuivat ihmeelliseen jaanaamiseen. Samoin välillä mystiikka, välillä (inho)realismia. En saanut otetta.7-.
07/09: Joseph Brodsky (1987): Ei oikein ihminenkään (1986, suom. 1987): Tässä suomennoksessa alku- ja päätösesseet englanninkielisestä alkuteoksesta. Kirjailija peilaa suhdettaan menneisyyteen, ja vanhempiinsa. Neuvostorealismia 12 vuoden USA:ssa asumisen jälkeen suodatettuna. Tuntui, että haluaa puhdistautua vanhempiensa kuoleman aiheuttamasta syyllisyydestä. Ei sykähdyttänyt.7.
06/09: Nahguib Mahfouz (1988): Children of Gebelawi (1959, engl. 1981): Tämä oli hyvä. Arabialaiseen tuhannen ja yhden yön tarinoiden tyyliin kerrottu sukusaaga ja samalla kaikkien uskontojen kritiikki. Ihmisen typeryyden ylistys, voisi sanoa. Loppu tuntui lässähdykseltä, mutta varmaan tarkoituksella, kun kirjailija osoitti vain kuinka ihminen ei historiastaan juuri viisastu. 9.
02/09: Camilo José Cela (1989): Mehiläispesä (1951, s. 1983): Lukuprojekti jäi muutamaksi kuukaudeksi jäihin, mutta nyt juhannuksena tämäkin on luettu. Teos on kirjamaailman Short Cuts, henkilöitä on paljon ja nimet (suomalaisesta vinkkelistä) niin samanlaisia, etten täysin pysynyt perässä kenelle lopulta tapahtui mitä ja kenen kanssa. Takakannen perusteella odotin, että oltaisiin enemmänkin oltu Dona Rosan kahvilassa, mutta sieltä vain aloitettiin. Arvoituksellinen loppu sentään jäi kutkuttamaan. 7½.
Nobelistit 1990-luku
02/09: Octavio Paz (1990): Aurinkokivi (1957, s. 1990): Tämä oli yksi pitkä runo, joka käsitteli (kai) elämää ja ajallisuutta ja ihmissuhteita ja vapautta. Tässä oli oikeasti kohtia, joista voisin sanoa että tekotaiteellista kikkailua, jos tietäisin runoudesta jotain. Mutta kun en tiedä, parempi olla sanomatta. Joten heittämällä vaan seuraavalle vuosikymmenelle. Tälle 6½.
01/09: Nadine Gordimer (1991): Rakkaus kielletty (1960, s. 1991): Rakkaustarina, tavallaan, neekerin (tätä sanaa käytettiin kirjassa!) ja valkoihoisen naisen välillä. Kummallisen ohuilla vedoilla vedetty kuitenkin, vähän niin kuin akvarelli. Minun makuuni liikaa maisemakuvausta ja liian vähän tunteita. Sitä paitsi naisen selittämättömäksi jäänyt irrationaalisuus ärsytti. 7.
01/09: Derek Walcott (1992): Midsummer (1984): Vaikeita on nämä runot edelleen, ja etenkin siis englanninkielessä. Sain tästä kyllä aika ajoin jotain irtikin toisin kuin Heaneystä, troppikin keskikesän joutilaisuutta, valtameren suuruutta, ihmisen pienuutta...Silti on tosi hämäävää kun ymmärtää kaikki sanat muttei runon merkitystä. Aika paljon myös jopa toistoa eri runoissa. 7-.
09/08: Toni Morrison (1993): Jazz (1992, suom. 1993): Noniin. Tämä piti aloittaa kaksi kertaa kun ensimmäinen toiveikas aloitus päättyi 30 sivun kohdalla. Sen jälkeen tarina imaisikin mukaansa, vaikka aina välillä olikin sellainen olo että kerronta toimisi varmasti paremmin englanniksi. Mielenkiintoista ihmis- ja ajankuvaa USAsta neekerinäkökulmasta (myös Morrison käyttää tätä sanaa, siksi minäkin kehtaan) 1880-1930-luvuilta. Alun ja lopun metafyysisemmät pätkät olivat mielestäni kokonaisuuden kannalta turhia. 8+
09/08: Kenzaburo Oe (1994): Hikarin perhe (1995, suom. 1996): No tämä jätti aika kylmäksi, lähinnä kirjan epämääräisen rakenteen takia. Ymmärsin jostain, että tämä olisi koottu muualta ilmestyneistä esseistä ja sen kyllä huomasi. Ehkä olisi pitänyt kokeilla jotain romaania eikä tämmöistä, sillä kertojantaidot jäivät huomaamatta. Sinänsä siellä täällä ajatuksia ruokkivaa tekstiä perheen merkityksestä ja taiteentekemisestä. 6.
08/08: Seamus Heaney (1995): Seeing things (1991): Ja sitten irlantilaisen lyriikan pariin! Joko englanninkielen taitoni ei riittänyt tai sitten meni muuten vaan täysin yli hilseen. Muistutti siitä, miksi en lue runoja. Aina silloin tällöin sain kiinni jostain yksittäisestä säkeestä mutta viesti jäi hämäräksi. Ei minulle.6.
08/08: Wislawa Szymborska (1996): Ihmisiä sillalla (runoja 1957-1996): En ole runojenlukija, puolalaisesta runoudesta puhumattakaan. Jälleen oli siis tarjolla uudenlainen lukuelämys. Taitavaa vähillä sanoilla tunnelman ja ajatuksen maalaamistahan tuo runous on, sitä ei voi kiistää. Lempisäe tallennettakoon tähän: "Sellaista elämää ei ole, joka ei edes hetken verran olisi kuolematon". Oivaltavaa luontoon kytkeytyvää eksistentiaalista pohdiskelua myös. 8+.
07/08: Dario Fo (1997): Accidental Death of an Anarchist (1970, engl. 1979): Ensimmäinen kerta kuin luin näytelmän, kokemus sinänsä. Muuten sama kuin romaani, paitsi repliikien perässä ei sanottu "hän sanoi" :). Yritin kuvitella näyttämöllepanon mielessäni, olisi hauska nähdä joskus näytelmänäkin nyt kun on lukenut. Vakavaa asiaa farssin muodossa, silti jäi keskinkertaiseksi elämykseksi. 8-.
07/08: José Saramago (1998): Kertomus sokeudesta (1995, suom. 1997): Kansilehdessä varoiteltiin, että Saramagon hengästyttävän pitkät lauseet voisivat olla vaikeaa luettavaa - aika kevyttä se kuitenkin oli Alastalon salin lukeneelle :). Sinänsä ihan vaikuttava kirja, mutta koko ajan oli epäilyttävä tunne että William Golding kertoi tämän tarinan jo Kärpästen herrassa ja vielä paremmin. Loppu ei avautunut ratkaisuna. 8+.
06/08: Günther Grass (1999): Peltirumpu (1959, suom. 1961): Nyt osui sellainen kirja kohdalle, että upposi. Absurdi, oudolla tavalla kuitenkin hyvin todellinen tarina jossa hyvä ja paha ovat epäselviä käsitteitä. Olkoon tämä loistoteos esimerkkinä vaikkapa Coelholle ja Nerudalle, että lapsuuden/nuoruudenkokemukset voi kirjoittaa ihan kirjallisuudeksi asti eikä vain muistiin. 9½.
01/09: Nadine Gordimer (1991): Rakkaus kielletty (1960, s. 1991): Rakkaustarina, tavallaan, neekerin (tätä sanaa käytettiin kirjassa!) ja valkoihoisen naisen välillä. Kummallisen ohuilla vedoilla vedetty kuitenkin, vähän niin kuin akvarelli. Minun makuuni liikaa maisemakuvausta ja liian vähän tunteita. Sitä paitsi naisen selittämättömäksi jäänyt irrationaalisuus ärsytti. 7.
01/09: Derek Walcott (1992): Midsummer (1984): Vaikeita on nämä runot edelleen, ja etenkin siis englanninkielessä. Sain tästä kyllä aika ajoin jotain irtikin toisin kuin Heaneystä, troppikin keskikesän joutilaisuutta, valtameren suuruutta, ihmisen pienuutta...Silti on tosi hämäävää kun ymmärtää kaikki sanat muttei runon merkitystä. Aika paljon myös jopa toistoa eri runoissa. 7-.
09/08: Toni Morrison (1993): Jazz (1992, suom. 1993): Noniin. Tämä piti aloittaa kaksi kertaa kun ensimmäinen toiveikas aloitus päättyi 30 sivun kohdalla. Sen jälkeen tarina imaisikin mukaansa, vaikka aina välillä olikin sellainen olo että kerronta toimisi varmasti paremmin englanniksi. Mielenkiintoista ihmis- ja ajankuvaa USAsta neekerinäkökulmasta (myös Morrison käyttää tätä sanaa, siksi minäkin kehtaan) 1880-1930-luvuilta. Alun ja lopun metafyysisemmät pätkät olivat mielestäni kokonaisuuden kannalta turhia. 8+
09/08: Kenzaburo Oe (1994): Hikarin perhe (1995, suom. 1996): No tämä jätti aika kylmäksi, lähinnä kirjan epämääräisen rakenteen takia. Ymmärsin jostain, että tämä olisi koottu muualta ilmestyneistä esseistä ja sen kyllä huomasi. Ehkä olisi pitänyt kokeilla jotain romaania eikä tämmöistä, sillä kertojantaidot jäivät huomaamatta. Sinänsä siellä täällä ajatuksia ruokkivaa tekstiä perheen merkityksestä ja taiteentekemisestä. 6.
08/08: Seamus Heaney (1995): Seeing things (1991): Ja sitten irlantilaisen lyriikan pariin! Joko englanninkielen taitoni ei riittänyt tai sitten meni muuten vaan täysin yli hilseen. Muistutti siitä, miksi en lue runoja. Aina silloin tällöin sain kiinni jostain yksittäisestä säkeestä mutta viesti jäi hämäräksi. Ei minulle.6.
08/08: Wislawa Szymborska (1996): Ihmisiä sillalla (runoja 1957-1996): En ole runojenlukija, puolalaisesta runoudesta puhumattakaan. Jälleen oli siis tarjolla uudenlainen lukuelämys. Taitavaa vähillä sanoilla tunnelman ja ajatuksen maalaamistahan tuo runous on, sitä ei voi kiistää. Lempisäe tallennettakoon tähän: "Sellaista elämää ei ole, joka ei edes hetken verran olisi kuolematon". Oivaltavaa luontoon kytkeytyvää eksistentiaalista pohdiskelua myös. 8+.
07/08: Dario Fo (1997): Accidental Death of an Anarchist (1970, engl. 1979): Ensimmäinen kerta kuin luin näytelmän, kokemus sinänsä. Muuten sama kuin romaani, paitsi repliikien perässä ei sanottu "hän sanoi" :). Yritin kuvitella näyttämöllepanon mielessäni, olisi hauska nähdä joskus näytelmänäkin nyt kun on lukenut. Vakavaa asiaa farssin muodossa, silti jäi keskinkertaiseksi elämykseksi. 8-.
07/08: José Saramago (1998): Kertomus sokeudesta (1995, suom. 1997): Kansilehdessä varoiteltiin, että Saramagon hengästyttävän pitkät lauseet voisivat olla vaikeaa luettavaa - aika kevyttä se kuitenkin oli Alastalon salin lukeneelle :). Sinänsä ihan vaikuttava kirja, mutta koko ajan oli epäilyttävä tunne että William Golding kertoi tämän tarinan jo Kärpästen herrassa ja vielä paremmin. Loppu ei avautunut ratkaisuna. 8+.
06/08: Günther Grass (1999): Peltirumpu (1959, suom. 1961): Nyt osui sellainen kirja kohdalle, että upposi. Absurdi, oudolla tavalla kuitenkin hyvin todellinen tarina jossa hyvä ja paha ovat epäselviä käsitteitä. Olkoon tämä loistoteos esimerkkinä vaikkapa Coelholle ja Nerudalle, että lapsuuden/nuoruudenkokemukset voi kirjoittaa ihan kirjallisuudeksi asti eikä vain muistiin. 9½.
Nobelistit 2000-luku
Kirjoitan tänne muistiin, mitä "Yksi teos kultakin kirjallisuuden nobelistilta" -lukuprojektissani tapahtuu. Yksi note/vuosikymmen.
In summary: 2000-luvun mielenkiintoisin teos oli kyllä tuo Pianonsoittaja, sillä tavalla taitavimmin kirjoitettu että vei mukanaan vaikka sairas tarina olikin. Pinter ja Lessing seuraavina.
05/08: Gao Xinjang (2000): Vapaan miehen raamattu (1999, suom. 2002): Tämä oli outo sekoitus omaelämäkerrallista kuvausta kulttuurivallankumouksen ajalta sekä nuoren ja vähän vanhemmankin miehen mietteitä seksistä ja naisista. Ei avautunut minulle, miksi tämä piti näin kirjoittaa.6½.
04/08: V.S.Naipaul (2001): Elämän kuva (2001, suom. 2001): Ja taas kasvutarina pojasta mieheksi. Tällä kertaa kirjasta löytyy kyllä isompikin teema, se miten ihminen voi jäädä ulkopuoliseksi omassa elämässään. Vähän niinkuin terävöitettyä Coetzeeta. Hauskasti myös samoja siirtomaateemoja kuin Lessingin kultaisessa muistikirjassa. 8-.
04/08: Imre Kertesz (2002): Lopetus (2003, suom.2006): Olen lukenut Kertesziltä aikaisemmin romaanit Kohtalottomuus (1975) ja Kaddish syntymättömälle lapselle (1990), joten otetaan tämä uusin nyt tähän projektiin. Lainasin myös Tappion (1988), joka myös lasketaan tähän romaanisarjaan kuuluvaksi, mutta projektin etenemisen vuoksi sarjaan siis Lopetus 300 sivua lyhyempänä. EDIT: Lopetus oli hämmästyttävän kevyt kirja fyysisesti ja psyykkisesti, ottaen huomioon että tausta on sama kuin kahdessa muussa lukemassani IK:n teoksessa eli Auschwitzin käsittämättömyys. Luin 123-sivuisen kirjan kahdessa tunnissa, enkä päässyt yhtään sisälle yhteenkään henkilöön. Outo kontrasti ottaen huomioon, että Kaddish muistuu mieleen vaikeimpana lukukokemuksena pitkään aikaan ja Kohtalottomuus kuitenkin sävähdytti sillä samalla välinpitämättömyydellä mikä Lopetuksessakin oli vireenä. 7½.
04/08: J.M.Coetzee (2003): Poikavuodet (1997, suom. 1999): Tunnelmakuvia eteläafrikkalaisen pojan lapsuudesta 1940-50-luvulta. Helppolukuinen ja huomattavasti kepeämpitunnelmainen kuin monet muut tässä sarjassa esiintyneet teokset. Ei mitenkään häikäsevä kuitenkaan millään tasolla. 7.
03/08: Elfriede Jelinek (2004): Pianonsoittaja (1983, suom. 2005): Tämä oli kyllä masentavinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Todella ahdistava tarina sairaasta äitisuhteesta ja sairaasta seksuaalisuudesta. Puistattavaa. Kielenkäyttö oli taitavaa, ja pelottavinta olikin se, että sen myötä saattoi uppoutua tähän sairaaseen tarinaan. Oli pakko lukea pienissä palasissa. Tarinalle 2, tekstille 8.
03/08: Harold Pinter (2005): The dwarfs (kirjoitettu 1952-1956, julkaistu 1990): Pääsiäisenä oli aikaa lukea tämä loppuun. Hämmentävät 183 sivua, joista noin loppu kolmannes oli jotenkin tajuttavissa. Alkuosan aikana tuntui, että kirjoitaja oli syönyt paljonkin sienä ja/tai käyttänyt laittomia huumeita. Oivaltavia jaksoja siellä täällä, mutta hieman häiritsi kun en tajunnut kokonaisuutta. Selvästi näytelmäkirjailijan tekstiä - dialogia saattoi olla sivukin, ennen kuin selvisi, ketkä puhuvat. 7½.
02/08: Orhan Pamuk (2006): Lumi (2002, suom. 2004): Kirjan takakannessa lukee, että "Pamuk on juuri sellainen kirjailija, joita varten Nobel-palkinto on keksitty". Tästä teoksesta tuli enemminkin mieleen, että Pamuk on kirjoittanut juuri sellaisen teoksen, joilla saa Nobelin palkinnon...Toisin sanoen ylipoliittisuus häiritsi pahasti. Ja ihmisten irrationaalisuus. 7.
01/08: Doris Lessing (2007): Kultainen muistikirja (1962, suom. 1968): En ole ihan vakuuttunut, toimiko kirjan rakenne kokonaisena romaanina, mutta sisälsi erittäin avartavia näkemyksiä naisen asemasta ja elämästä 1930-50-luvuilla. 8-.
11/08: J.M.G. Le Clézio (2008): Kaupunki nimeltä Onitsha (1991, suom. 1994): Jopa alkaa hahmottua Nobel-kirjailijuuden resepti. Afrikassa pitää olla asunut ja mieluiten on pitänyt olla vähän onneton. No ei ihan, mutta aika monta tällaista on nyt tullut luettua. Kirjallisesti tämä on kuitenkin mielenkiintoisempi kuin Coetzeen, muttei yhtä kiinnostava kuin Lessingin. Mystiikkajaksot tulevat omasta mielestäni vähän liian myöhään mukaan kuvaan. 7½. JK. Innostuin lukemaan samalta myös teoksen harhaileva tähti, 1992, suom. 2000, joka onkin paljon mielenkiintoisempi.
12/09: Herta Müller (2009): Sydäneläin (1994, suom. 1996): Tähän teokseen oli tosi hidasta päästä sisään, koska ensimmäiset viisikymmentä sivua tuntui ainakin minustatäysin toisistaan irrallisilta tekstinpätkiltä. Mutta sitten kun teos alkoi rullata, niin toivoin ettei se olisi loppunutkaan. Paljon jäi lukiajan oman mielikuvituksen varaan. Mielenkiintoisia välähdyksiä Ceaucescun ajan Romaniasta. 8-.
In summary: 2000-luvun mielenkiintoisin teos oli kyllä tuo Pianonsoittaja, sillä tavalla taitavimmin kirjoitettu että vei mukanaan vaikka sairas tarina olikin. Pinter ja Lessing seuraavina.
05/08: Gao Xinjang (2000): Vapaan miehen raamattu (1999, suom. 2002): Tämä oli outo sekoitus omaelämäkerrallista kuvausta kulttuurivallankumouksen ajalta sekä nuoren ja vähän vanhemmankin miehen mietteitä seksistä ja naisista. Ei avautunut minulle, miksi tämä piti näin kirjoittaa.6½.
04/08: V.S.Naipaul (2001): Elämän kuva (2001, suom. 2001): Ja taas kasvutarina pojasta mieheksi. Tällä kertaa kirjasta löytyy kyllä isompikin teema, se miten ihminen voi jäädä ulkopuoliseksi omassa elämässään. Vähän niinkuin terävöitettyä Coetzeeta. Hauskasti myös samoja siirtomaateemoja kuin Lessingin kultaisessa muistikirjassa. 8-.
04/08: Imre Kertesz (2002): Lopetus (2003, suom.2006): Olen lukenut Kertesziltä aikaisemmin romaanit Kohtalottomuus (1975) ja Kaddish syntymättömälle lapselle (1990), joten otetaan tämä uusin nyt tähän projektiin. Lainasin myös Tappion (1988), joka myös lasketaan tähän romaanisarjaan kuuluvaksi, mutta projektin etenemisen vuoksi sarjaan siis Lopetus 300 sivua lyhyempänä. EDIT: Lopetus oli hämmästyttävän kevyt kirja fyysisesti ja psyykkisesti, ottaen huomioon että tausta on sama kuin kahdessa muussa lukemassani IK:n teoksessa eli Auschwitzin käsittämättömyys. Luin 123-sivuisen kirjan kahdessa tunnissa, enkä päässyt yhtään sisälle yhteenkään henkilöön. Outo kontrasti ottaen huomioon, että Kaddish muistuu mieleen vaikeimpana lukukokemuksena pitkään aikaan ja Kohtalottomuus kuitenkin sävähdytti sillä samalla välinpitämättömyydellä mikä Lopetuksessakin oli vireenä. 7½.
04/08: J.M.Coetzee (2003): Poikavuodet (1997, suom. 1999): Tunnelmakuvia eteläafrikkalaisen pojan lapsuudesta 1940-50-luvulta. Helppolukuinen ja huomattavasti kepeämpitunnelmainen kuin monet muut tässä sarjassa esiintyneet teokset. Ei mitenkään häikäsevä kuitenkaan millään tasolla. 7.
03/08: Elfriede Jelinek (2004): Pianonsoittaja (1983, suom. 2005): Tämä oli kyllä masentavinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Todella ahdistava tarina sairaasta äitisuhteesta ja sairaasta seksuaalisuudesta. Puistattavaa. Kielenkäyttö oli taitavaa, ja pelottavinta olikin se, että sen myötä saattoi uppoutua tähän sairaaseen tarinaan. Oli pakko lukea pienissä palasissa. Tarinalle 2, tekstille 8.
03/08: Harold Pinter (2005): The dwarfs (kirjoitettu 1952-1956, julkaistu 1990): Pääsiäisenä oli aikaa lukea tämä loppuun. Hämmentävät 183 sivua, joista noin loppu kolmannes oli jotenkin tajuttavissa. Alkuosan aikana tuntui, että kirjoitaja oli syönyt paljonkin sienä ja/tai käyttänyt laittomia huumeita. Oivaltavia jaksoja siellä täällä, mutta hieman häiritsi kun en tajunnut kokonaisuutta. Selvästi näytelmäkirjailijan tekstiä - dialogia saattoi olla sivukin, ennen kuin selvisi, ketkä puhuvat. 7½.
02/08: Orhan Pamuk (2006): Lumi (2002, suom. 2004): Kirjan takakannessa lukee, että "Pamuk on juuri sellainen kirjailija, joita varten Nobel-palkinto on keksitty". Tästä teoksesta tuli enemminkin mieleen, että Pamuk on kirjoittanut juuri sellaisen teoksen, joilla saa Nobelin palkinnon...Toisin sanoen ylipoliittisuus häiritsi pahasti. Ja ihmisten irrationaalisuus. 7.
01/08: Doris Lessing (2007): Kultainen muistikirja (1962, suom. 1968): En ole ihan vakuuttunut, toimiko kirjan rakenne kokonaisena romaanina, mutta sisälsi erittäin avartavia näkemyksiä naisen asemasta ja elämästä 1930-50-luvuilla. 8-.
11/08: J.M.G. Le Clézio (2008): Kaupunki nimeltä Onitsha (1991, suom. 1994): Jopa alkaa hahmottua Nobel-kirjailijuuden resepti. Afrikassa pitää olla asunut ja mieluiten on pitänyt olla vähän onneton. No ei ihan, mutta aika monta tällaista on nyt tullut luettua. Kirjallisesti tämä on kuitenkin mielenkiintoisempi kuin Coetzeen, muttei yhtä kiinnostava kuin Lessingin. Mystiikkajaksot tulevat omasta mielestäni vähän liian myöhään mukaan kuvaan. 7½. JK. Innostuin lukemaan samalta myös teoksen harhaileva tähti, 1992, suom. 2000, joka onkin paljon mielenkiintoisempi.
12/09: Herta Müller (2009): Sydäneläin (1994, suom. 1996): Tähän teokseen oli tosi hidasta päästä sisään, koska ensimmäiset viisikymmentä sivua tuntui ainakin minustatäysin toisistaan irrallisilta tekstinpätkiltä. Mutta sitten kun teos alkoi rullata, niin toivoin ettei se olisi loppunutkaan. Paljon jäi lukiajan oman mielikuvituksen varaan. Mielenkiintoisia välähdyksiä Ceaucescun ajan Romaniasta. 8-.
NobeListan dokumentointi
Alusta asti oli ajatuksena dokumentoida Nobel-lukukokemus; ei niinkään jälkipolville kuin itselle. Muutaman lauseen luonnehdinta teoksesta sekä kouluarvosana teokselle/lukukokemukselle. Mediaksi valikoitui aikanaan Facebook-muistiinpanot, jonne onkin ollut näppärää taltioida pika-arviot. Kun uumoilen, että muitankin listoja tulee tämän jälkeen luettua, siirrän Nobelistat (vuosikymmenittäin) nyt tänne blogiin.
maanantai 26. joulukuuta 2011
Miten
Tarkoituksena on siis lukea jokaiselta kirjallisuuden nobelistilta yksi teos. Tässä säännöt
1. Teoksen saa vapaasti valita googlaamalla ja muilla tavoin hankitun tiedon perusteella.*
2. Teoksen ei siis tarvitse olla kyseisen kirjailijan ns. pääteos.
3. Teos saa hyvinkin olla kyseisen kirjailijan lyhin teos, jos siltä tuntuu.
4. Yksittäinen runo ei ole teos. Yksittäinen näytelmä sen sijaan on.
5. Yhtään teosta ei osteta, jos se löytyy maksutta joko omasta hyllystä, kaverin hyllystä tai jostain kirjastosta.
6. Jos jonkin nobelistin joku teos löytyy lukemattomana omasta hyllystä, se teos pitää lukea.**
*Ks. kuitenkin kohdat 5 ja 6.
**Koska tämä projekti linkittyy toiseen lukuprojektiini, jossa tavoitteena on lukea kaikki lukemattomat kirjat omasta hyllystä. Sattuneesta, nykyään vähän päälle 13-vuotiaasta syystä syyskuuhun 1998 asti olin lukenut kaikki kirjat mitkä omistin.
1. Teoksen saa vapaasti valita googlaamalla ja muilla tavoin hankitun tiedon perusteella.*
2. Teoksen ei siis tarvitse olla kyseisen kirjailijan ns. pääteos.
3. Teos saa hyvinkin olla kyseisen kirjailijan lyhin teos, jos siltä tuntuu.
4. Yksittäinen runo ei ole teos. Yksittäinen näytelmä sen sijaan on.
5. Yhtään teosta ei osteta, jos se löytyy maksutta joko omasta hyllystä, kaverin hyllystä tai jostain kirjastosta.
6. Jos jonkin nobelistin joku teos löytyy lukemattomana omasta hyllystä, se teos pitää lukea.**
*Ks. kuitenkin kohdat 5 ja 6.
**Koska tämä projekti linkittyy toiseen lukuprojektiini, jossa tavoitteena on lukea kaikki lukemattomat kirjat omasta hyllystä. Sattuneesta, nykyään vähän päälle 13-vuotiaasta syystä syyskuuhun 1998 asti olin lukenut kaikki kirjat mitkä omistin.
tiistai 13. joulukuuta 2011
Miksi
Olen lukenut aina ja kirjoittanut kauan. Kun tähän yhdistetään kasvavien lasten vapauttama aika ja ystävä, jolla on tapana suorittaa jos jonkinmoisia listoja, päädyin noin vuonna 2005 ajatukseen projektista, jossa lukisin yhden teoksen jokaiselta kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaneelta kirjailijalta. Aloitin reippaasti tilaamalla lähikirjastoon Sully Prudhommen runoutta, jota löytyi ruotsiksi Pasilan kirjavarastosta. En muista, avasinko kirjaa koskaan - todennäköisesti, koska projekti jäi sillä erää siihen.
Syksyllä 2007 sain älynväläyksen aloittaa tuoreimmasta päästä, siinä vakaassa uskossa että modernin kirjallisuuden kanssa projekti pääsisi paremmin vauhtiin. Doris Lessingin Kultaisesta muistikirjasta se sitten lähti.
Syksyllä 2007 sain älynväläyksen aloittaa tuoreimmasta päästä, siinä vakaassa uskossa että modernin kirjallisuuden kanssa projekti pääsisi paremmin vauhtiin. Doris Lessingin Kultaisesta muistikirjasta se sitten lähti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)