09/10: Aleksander Solzenitsyn (1970): Ensimmäinen piiri (1968, suom. 1970): Pidän venäläisestä kerronnasta, siinä on jotenkin tunnistettava poljento. Romaanihan kertoo neuvostoajan eliittivankilasta, jossa tiedemiehet on vangittu kehittämään erilaisia vakoilulaitteita. Pitkähkössä (700 sivua) tarinassa on oiva satiirinen sävy ja hyviä havaintoja ihmisyydestä, mutta tarinan jännitteen olisin rakentanut toisin. Nyt lopun vangitsemis- ja kuljettamiskohtaukset jäävät turhan irrallisiksi. 8+.
09/10: Pablo Neruda (1971): Kapteenin laulut (1952, suom. 2008): Okei, olisi pitänyt valita Nerudalta jotain poliittista. Tämän rakkausrunoteoksen hän julkaisi alunperin nimettömänä, kun vastarakastuneen hempeily ei istunut juuri hankittuun vasemmistorunoilijan imagoon. Ymmärrän nimettömyyden, sillä minuun tämä tabermannimainen siirappi ei iskenyt lainkaan. Eikö tämä nyt oikeasti ole aika kökköä: "Tältä vuorelta en pääse koskaan. Mikä mahtava sammalmätäs! Ja millainen kraatteri, kuumankostea ruusu!".5.
09/10: Heinrich Böll (1972): Biljardia puoli kymmeneltä (1959, suom. 1960): Alkaa hahmottua myös tämä kuvio, jossa sukutarinan kautta käydään läpi kansakunnan traumoja (vrt. Singer v. 1978). ELi hieman oli semmoinen olo, että tämä on jo luettu aikaisemmin. Tällä kertaa kyseessä oli kansakuntana Saksa ja traumat vuosilta 1908-1958. Kukaan kolmen sukupolven edustajista ei sopeutunut. Tärkeä viesti kirjassa oli se, että pahuus on aina keskuudessamme. Mutta perusjutun tasolle jäi omassa arviossani. 7½.
08/10: Patrick White (1973): Riders in the Chariot (1961): Neljän ihmisen kohtalo kietoutuu toisiinsa kuvitteellisessa Sarsaparillan kylässä Sydneyn takamailla joskus toisen maailmansodan jälkeen. Teemoina ulkopuolisuus, suvaitsevaisuus, ihmisyys. Varmaan kaikkia raamatullisia vertauksia en ymmärtänyt, mutta loppu meni ehkä liiankin osoittelevaksi. Ihailen silti Whiten tapaa käyttää englannin kieltä, taitoa luoda unenomainen maailma harkituilla, erityisillä sanavalinnoilla. Pidin siis. 9.
07/10: Eyvind Johnson (1974): Romanen om Olof (1934-1937): Kesälomalla olikin mukava rauhoittua tämän 650-sivuisen teoksen äärelle :). Nuoren miehen kasvukertomuksesta 1900-luvun alun Pohjois-Ruotsissa oli kysymys, ja mielenkiintoista ajankuvaa 14-vuotiaasta tukkilaisesta ja työväenliikkeen haparoivista ensiaskelista oli tarjolla. Realistista kerrontaa katkoi jokaisessa luvussa pitkähkö tarina, joita kirjailija itsekin selittelee jälkisanoissaan. Mielenkiintoisia nekin, vaikken aivan tajunnut em. selityksen perusteellakaan niiden syvällisempää merkitystä.8+.
06/10: Harry Martinson (1974): Aniara (1956): Tämä oli mielenkiintoinen, fantasiateos ihmisjoukosta, joka on pelastautunut ydinsodan jälkeen Maasta Marsiin, mutta avaruusalus ajautuu pois kurssista ja matkaa (ihmisnäkökulmasta) ikuisesti kohti Lyyran tähdistöä. Ihmisiä säilyy elossa ensimmäiset 24 vuotta mutta alus jatkaa kulkuaan vielä 1500 vuoden jälkeenkin. Ja jännitystä toi lisää runomuoto ja ruotsinkieli. Pidin silti lopullisuuden tunnelmasta, vähän samaa ideaa kuin lempikirjassani Neville Shuten "Viimeisellä rannalla". Lempisäe tässä: "Jag frågade mig själv men glömde svara. Jag drömde mig ett liv men glömde vara." 8½.
06/10: Eugenio Montale (1975): Dikter (ruots. 1975): Samasta kuvastosta tuntuvat nämä etelä-eurooppalaiset runoilijat hakevan. Ollessaan sarjan kolmas viikon sisällä tämä ei enää säväyttänyt. Erona Aleixandreen ja Elytikseen oli lajikonkreettisuus (taivaanvuohi, ankerias) ja osoittelevammat kontrastit. Luonnonkuvaussäkeistön jälkeen siirryttiin hyvin metafyysiseen, jolloin yhteys ainakin kokemattomalta runonlukijalta (sanakirjansa kanssa) katkesi. 6½.
06/10: Samuel Bellow (1976): Tartu tilaisuuteen (1956, suom. 1969): Tämä oli melkein novelli, 144 sivun mittainen kurkistus elämässään epäonnistuneen miehen päivään. Lukija asettuu helposti poikaansa kyllästyneen isän puolelle, kun tarinan tahdoton sankari tuntuu ajelehtivan huonosta ratkaisusta toiseen ja välttelevän vastuuta viimeiseen asti. Voisin lukea tätä Bellow'ta enemmänkin. 8½.
06/10: Vicente Aleixandre (1977): Paradisets skugga (ruots. 1974): Mielenkiintoinen havainto oli se, että mitä pitemmälle luin, sen enemmän ymmärsin ja pidin. Ja lopuksi sitten selvisi, että runot oli tällätty kirjaan ilmestymisjärjestyksessä. Joko runoilija kypsyi vanhetessaan tai samastuin paremmin keski-ikäisemmän tuottamaan tekstiin :). Alku oli hyvin samankaltaista välimerellisen maiseman maalailua kuin Elytiksellä, lopussa löytyivät ikuisemmat teemat rakkaudesta ja kuolemasta sekä kaksi ilahduttavaa, oivallista runoa lapsuudesta. Pitkästä aikaa löysin jopa lempisäkeen siteerattavaksi, teemana rakkauden loppu: "Och vad nu sänker sig ner är inte solen, det är själva livet som tar slut." 8+.
06/10: Isaac Bashevis Singer (1978): Moskatin suku (1950, suom. 1986): Sukutarina suht pitkällä aikavälillä on aina ollut toimiva konsepti minulle. Tässä seurattiin yhden varsovalaisen juutalaissuvun vaiheita noin 1913-1939. Vaikka tyyli oli melko toteava kaiken aikaa, intensiteetin lisääntyminen 2. maailmansotaa lähetessä oli aistittavissa pienistä vihjeistä. Yksityinen ja yleinen kietoutuivat myös hienosti toisiinsa.9-.
06/10: Odysseas Elytis (1979): Sex och ett samvetskval för himlen (1961, ruots. 1979): Extremekokemus tässä projektissa, kreikkalaista runoutta ruotsinnettuna. Yllättäen kuitenkin ruotsiksi oli helpompaa lukea runoja kuin englanniksi. Runoista en edelleenkään mitään tiedä, mutta äärimmäisen lyyristä maalailua Aigeianmeren sinisyydestä ja auringonpaisteesta, joille ihmiselon epätäydellisyys on brutaali kontrasti.7.
09/10: Pablo Neruda (1971): Kapteenin laulut (1952, suom. 2008): Okei, olisi pitänyt valita Nerudalta jotain poliittista. Tämän rakkausrunoteoksen hän julkaisi alunperin nimettömänä, kun vastarakastuneen hempeily ei istunut juuri hankittuun vasemmistorunoilijan imagoon. Ymmärrän nimettömyyden, sillä minuun tämä tabermannimainen siirappi ei iskenyt lainkaan. Eikö tämä nyt oikeasti ole aika kökköä: "Tältä vuorelta en pääse koskaan. Mikä mahtava sammalmätäs! Ja millainen kraatteri, kuumankostea ruusu!".5.
09/10: Heinrich Böll (1972): Biljardia puoli kymmeneltä (1959, suom. 1960): Alkaa hahmottua myös tämä kuvio, jossa sukutarinan kautta käydään läpi kansakunnan traumoja (vrt. Singer v. 1978). ELi hieman oli semmoinen olo, että tämä on jo luettu aikaisemmin. Tällä kertaa kyseessä oli kansakuntana Saksa ja traumat vuosilta 1908-1958. Kukaan kolmen sukupolven edustajista ei sopeutunut. Tärkeä viesti kirjassa oli se, että pahuus on aina keskuudessamme. Mutta perusjutun tasolle jäi omassa arviossani. 7½.
08/10: Patrick White (1973): Riders in the Chariot (1961): Neljän ihmisen kohtalo kietoutuu toisiinsa kuvitteellisessa Sarsaparillan kylässä Sydneyn takamailla joskus toisen maailmansodan jälkeen. Teemoina ulkopuolisuus, suvaitsevaisuus, ihmisyys. Varmaan kaikkia raamatullisia vertauksia en ymmärtänyt, mutta loppu meni ehkä liiankin osoittelevaksi. Ihailen silti Whiten tapaa käyttää englannin kieltä, taitoa luoda unenomainen maailma harkituilla, erityisillä sanavalinnoilla. Pidin siis. 9.
07/10: Eyvind Johnson (1974): Romanen om Olof (1934-1937): Kesälomalla olikin mukava rauhoittua tämän 650-sivuisen teoksen äärelle :). Nuoren miehen kasvukertomuksesta 1900-luvun alun Pohjois-Ruotsissa oli kysymys, ja mielenkiintoista ajankuvaa 14-vuotiaasta tukkilaisesta ja työväenliikkeen haparoivista ensiaskelista oli tarjolla. Realistista kerrontaa katkoi jokaisessa luvussa pitkähkö tarina, joita kirjailija itsekin selittelee jälkisanoissaan. Mielenkiintoisia nekin, vaikken aivan tajunnut em. selityksen perusteellakaan niiden syvällisempää merkitystä.8+.
06/10: Harry Martinson (1974): Aniara (1956): Tämä oli mielenkiintoinen, fantasiateos ihmisjoukosta, joka on pelastautunut ydinsodan jälkeen Maasta Marsiin, mutta avaruusalus ajautuu pois kurssista ja matkaa (ihmisnäkökulmasta) ikuisesti kohti Lyyran tähdistöä. Ihmisiä säilyy elossa ensimmäiset 24 vuotta mutta alus jatkaa kulkuaan vielä 1500 vuoden jälkeenkin. Ja jännitystä toi lisää runomuoto ja ruotsinkieli. Pidin silti lopullisuuden tunnelmasta, vähän samaa ideaa kuin lempikirjassani Neville Shuten "Viimeisellä rannalla". Lempisäe tässä: "Jag frågade mig själv men glömde svara. Jag drömde mig ett liv men glömde vara." 8½.
06/10: Eugenio Montale (1975): Dikter (ruots. 1975): Samasta kuvastosta tuntuvat nämä etelä-eurooppalaiset runoilijat hakevan. Ollessaan sarjan kolmas viikon sisällä tämä ei enää säväyttänyt. Erona Aleixandreen ja Elytikseen oli lajikonkreettisuus (taivaanvuohi, ankerias) ja osoittelevammat kontrastit. Luonnonkuvaussäkeistön jälkeen siirryttiin hyvin metafyysiseen, jolloin yhteys ainakin kokemattomalta runonlukijalta (sanakirjansa kanssa) katkesi. 6½.
06/10: Samuel Bellow (1976): Tartu tilaisuuteen (1956, suom. 1969): Tämä oli melkein novelli, 144 sivun mittainen kurkistus elämässään epäonnistuneen miehen päivään. Lukija asettuu helposti poikaansa kyllästyneen isän puolelle, kun tarinan tahdoton sankari tuntuu ajelehtivan huonosta ratkaisusta toiseen ja välttelevän vastuuta viimeiseen asti. Voisin lukea tätä Bellow'ta enemmänkin. 8½.
06/10: Vicente Aleixandre (1977): Paradisets skugga (ruots. 1974): Mielenkiintoinen havainto oli se, että mitä pitemmälle luin, sen enemmän ymmärsin ja pidin. Ja lopuksi sitten selvisi, että runot oli tällätty kirjaan ilmestymisjärjestyksessä. Joko runoilija kypsyi vanhetessaan tai samastuin paremmin keski-ikäisemmän tuottamaan tekstiin :). Alku oli hyvin samankaltaista välimerellisen maiseman maalailua kuin Elytiksellä, lopussa löytyivät ikuisemmat teemat rakkaudesta ja kuolemasta sekä kaksi ilahduttavaa, oivallista runoa lapsuudesta. Pitkästä aikaa löysin jopa lempisäkeen siteerattavaksi, teemana rakkauden loppu: "Och vad nu sänker sig ner är inte solen, det är själva livet som tar slut." 8+.
06/10: Isaac Bashevis Singer (1978): Moskatin suku (1950, suom. 1986): Sukutarina suht pitkällä aikavälillä on aina ollut toimiva konsepti minulle. Tässä seurattiin yhden varsovalaisen juutalaissuvun vaiheita noin 1913-1939. Vaikka tyyli oli melko toteava kaiken aikaa, intensiteetin lisääntyminen 2. maailmansotaa lähetessä oli aistittavissa pienistä vihjeistä. Yksityinen ja yleinen kietoutuivat myös hienosti toisiinsa.9-.
06/10: Odysseas Elytis (1979): Sex och ett samvetskval för himlen (1961, ruots. 1979): Extremekokemus tässä projektissa, kreikkalaista runoutta ruotsinnettuna. Yllättäen kuitenkin ruotsiksi oli helpompaa lukea runoja kuin englanniksi. Runoista en edelleenkään mitään tiedä, mutta äärimmäisen lyyristä maalailua Aigeianmeren sinisyydestä ja auringonpaisteesta, joille ihmiselon epätäydellisyys on brutaali kontrasti.7.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti