11/11: Sinclair Lewis (1930): Babbitt (1923): Ihme juttu, kirja on melkein 90 vuotta vanha, mutta keski-ikäisen eksistenssiahdistus on ihan samanlaista kuin (omani) tänä päivänä. Tuttuudessaan teos tempaisi ensin mukaansa, mutta alkoi sitten puolivälissä puuduttaa, kun tuntui ettei omaa elämäänsä sentään jaksaisi elämisen lisäksi vielä lukeakin. Loppuun oli sitten kasattu vähän enemmänkin draamaa. itse olisi ehkä jaotellut tapahtumia vähän tasapuolsiemmin. Pidin salaironisten huomioiden viljelystä tekstissä. 8.
11/11: Erik Axel Karlfeldt (1931): Hösthorn (1927): No niin, olen nyt vakaasti sitä mieltä, että Nobel-listaan on mahtunut lievä yliannostus ruotsalaista runoutta. Tämä meni jo melko trad. osastolle, loppusoinnut ja kaikki. Käsittääkseni vuodenaikojen vaihtelun kautta peilattiin ihmiselämän kulkua. Eipä kovin omaperäistä. Keskivaiheilla ollut kimalaisruno oli kyllä hellyyttävä. "Gärna jag delar tingens förgängliga lott, lyckilg att lida och njuta jordlivets fulla mått.". Tai "Vi träffas nästä år, om Gud ger oss än en vår". 6½.
11/11: John Galsworthy (1932): Forsytein taru (1922, suom. 1929): Aivan loistava sukutarina, jossa kirjoittajan kritiikki omistavan luokan tympeää asennetta kohtaan on välillä liiankin ilmeistä. Neljän sukupolven tarinaa imaisee mukaansa ja haastaa tutkiskelemaan sitä, millä elämässä todella on merkitystä. Samalla tarjoillaan mielenkiintoista ajankuvaa viime vuosisadanvaihteen Englannista. Yllättävän moderneja ajatuksia siellä täällä, ja vielä miehen kirjoittamana. 9+.
10/11: Ivan Bunin (1933): Arsenjevin elämä (1934, suom. 1984): Tässä nuorukaisen elämästä kertovassa kirjassa hämmästyttivät painotukset: lapsuutta kuvattiin maalailevasti lähes kolmanneksen verran ja työ- ja rakkauselämän suuret käänteet kuvattiin usein vain muutamalla lauseella kuin ohimennen huomauttaen. Tyyli oli tsehovilaisen maalailevaa ja luonnonkuvakseen ja muuhun tunnelmonitiin tuhlailtiin minun makuuni liikaa tunteiden kustannuksella. Venäläisen viipyilevää yläluokan joutilaisuutta 1900-luvun tietämiltä siis. 7½.
10/11: Luigi Pirandello (1934): Mennyttä miestä (1904, suom. 1993): Yllättävän moderni veijaritarina ottaen huomioon että ikää teoksella on jo 107 vuotta. Myös kieli oli elävää. Perusajatus oli eksistentiaalisen kutkuttava: mies on reissun päällä ja kun hän on palaamassa kotiinsa kasinovoitot taskussa, lukee hän paikallislehdestä että vaimo on tunnistanut hänen ruumiinsa. Tuleeko ihminen vapaaksi, kun huono avioliitto ja vielä huonompi anoppi jäävät taakse? Lopun olisin itse kirjoittanut vähän jäntevämmäksi, nyt intensiteetti selvästi laski loppukolmanneksella. 8½.
09/11 Eugene O'Neill (1936): Pitkän päivän matka yöhön (1939-41, suom. 1989): Näin suomalaisnäkökulmasta aika tavallinen tarina dysfunktionaalisesta perheestä, jossa isä ja aikuiset pojat ovat juoppoja ja äiti narkkari. Paras jännite on vähän alun jälkeen, kun lukija alkaa oivaltaa, että äidissä on jotain vialla. Sitten menee, päivän ja illan mittaan kaikkien päätyessä yhä enemmän aineisiinsa, aika jaanaamiseksi. 6½.
08/11: Roger Martin du Gard (1937): Jean Barois (1921): Semiobjektiivinenkaan arvio on täysin mahdotonta, sillä kaikki peittyy sen glorian alle että luin 512 sivuisen romaanin alkukielellä ranskaksi. Samasta syystä en varmaan ihan kaikista kielellisistä nyansseista päässyt jyvälle, vaikka tapahtumat pääpiirteissään selvisivät. Nuori mies hylkää katolisen uskon, uskovan vaimonsa ja tyttärensä perustaakseen tieteelliseen ajatteluun keskittyvän aikakauslehden. Elämänsä ehtoopuolella mies palaa yhteen perheensä kanssa, saattaa tyttärensä luostariin ja palaa uskon helmaan. Vai palaako? Ns. Dreyfuss-tapauksessa liian pitkään viihtyvä teos saa lisäpotkua kahdesta viimeisestä sivusta.8.
08/11: Pearl S. Buck (1938): The Good Earth (1931): Tämä tuntui kovasti viisaalta kirjalta, johtuiko sitten siitä että kyseessä oli kiinalaisen elämän kuvaus vai siitä, että teoksella on jo ikää 80 vuotta. Joka tapauksessa yksi (Nobel-)kirjallisuuden kestoteema, sukutarina tässä kovin kovin kauniisti kerrottuna. Hienosti oli kirjailija saanut piirrettyä esiin sen, miten yhden ihmisen elämänkaaren aikana ajatukset itsestä ja ympäröivästä maailmasta muuttuvat. Ja loppu oli kuin suoraan Kellopeliappelsiinista. 9.
08/11: F.E. Sillanpää (1939): Silja (1931): Sillanpään kuvaamassa 1900-luvun alun suomalaiselämässä on jotain kovin koskettavaa. Vaikka tämä kirja kertoikin astetta vauraammasta ihmisryhmästä kuin aikaisemmin lukemani Hurskas kurjuus, oli sama ihmiselämän lyhyys ja vääjäämättömät onnettomuudet samalla tavalla esillä. Kotitalon ajautuminen vierialle, kansalaissota, ensirakkaus, keuhkotauti, siinä 22-vuotiaana kuolleen Siljan elämä. Alussa luontokuvaustekstiin oli vaikea päästä sisälle, mutta kun keksin yhdistää sen Teuvo Tulion elokuviin, niin alkoi toimia. 8.
11/11: Erik Axel Karlfeldt (1931): Hösthorn (1927): No niin, olen nyt vakaasti sitä mieltä, että Nobel-listaan on mahtunut lievä yliannostus ruotsalaista runoutta. Tämä meni jo melko trad. osastolle, loppusoinnut ja kaikki. Käsittääkseni vuodenaikojen vaihtelun kautta peilattiin ihmiselämän kulkua. Eipä kovin omaperäistä. Keskivaiheilla ollut kimalaisruno oli kyllä hellyyttävä. "Gärna jag delar tingens förgängliga lott, lyckilg att lida och njuta jordlivets fulla mått.". Tai "Vi träffas nästä år, om Gud ger oss än en vår". 6½.
11/11: John Galsworthy (1932): Forsytein taru (1922, suom. 1929): Aivan loistava sukutarina, jossa kirjoittajan kritiikki omistavan luokan tympeää asennetta kohtaan on välillä liiankin ilmeistä. Neljän sukupolven tarinaa imaisee mukaansa ja haastaa tutkiskelemaan sitä, millä elämässä todella on merkitystä. Samalla tarjoillaan mielenkiintoista ajankuvaa viime vuosisadanvaihteen Englannista. Yllättävän moderneja ajatuksia siellä täällä, ja vielä miehen kirjoittamana. 9+.
10/11: Ivan Bunin (1933): Arsenjevin elämä (1934, suom. 1984): Tässä nuorukaisen elämästä kertovassa kirjassa hämmästyttivät painotukset: lapsuutta kuvattiin maalailevasti lähes kolmanneksen verran ja työ- ja rakkauselämän suuret käänteet kuvattiin usein vain muutamalla lauseella kuin ohimennen huomauttaen. Tyyli oli tsehovilaisen maalailevaa ja luonnonkuvakseen ja muuhun tunnelmonitiin tuhlailtiin minun makuuni liikaa tunteiden kustannuksella. Venäläisen viipyilevää yläluokan joutilaisuutta 1900-luvun tietämiltä siis. 7½.
10/11: Luigi Pirandello (1934): Mennyttä miestä (1904, suom. 1993): Yllättävän moderni veijaritarina ottaen huomioon että ikää teoksella on jo 107 vuotta. Myös kieli oli elävää. Perusajatus oli eksistentiaalisen kutkuttava: mies on reissun päällä ja kun hän on palaamassa kotiinsa kasinovoitot taskussa, lukee hän paikallislehdestä että vaimo on tunnistanut hänen ruumiinsa. Tuleeko ihminen vapaaksi, kun huono avioliitto ja vielä huonompi anoppi jäävät taakse? Lopun olisin itse kirjoittanut vähän jäntevämmäksi, nyt intensiteetti selvästi laski loppukolmanneksella. 8½.
09/11 Eugene O'Neill (1936): Pitkän päivän matka yöhön (1939-41, suom. 1989): Näin suomalaisnäkökulmasta aika tavallinen tarina dysfunktionaalisesta perheestä, jossa isä ja aikuiset pojat ovat juoppoja ja äiti narkkari. Paras jännite on vähän alun jälkeen, kun lukija alkaa oivaltaa, että äidissä on jotain vialla. Sitten menee, päivän ja illan mittaan kaikkien päätyessä yhä enemmän aineisiinsa, aika jaanaamiseksi. 6½.
08/11: Roger Martin du Gard (1937): Jean Barois (1921): Semiobjektiivinenkaan arvio on täysin mahdotonta, sillä kaikki peittyy sen glorian alle että luin 512 sivuisen romaanin alkukielellä ranskaksi. Samasta syystä en varmaan ihan kaikista kielellisistä nyansseista päässyt jyvälle, vaikka tapahtumat pääpiirteissään selvisivät. Nuori mies hylkää katolisen uskon, uskovan vaimonsa ja tyttärensä perustaakseen tieteelliseen ajatteluun keskittyvän aikakauslehden. Elämänsä ehtoopuolella mies palaa yhteen perheensä kanssa, saattaa tyttärensä luostariin ja palaa uskon helmaan. Vai palaako? Ns. Dreyfuss-tapauksessa liian pitkään viihtyvä teos saa lisäpotkua kahdesta viimeisestä sivusta.8.
08/11: Pearl S. Buck (1938): The Good Earth (1931): Tämä tuntui kovasti viisaalta kirjalta, johtuiko sitten siitä että kyseessä oli kiinalaisen elämän kuvaus vai siitä, että teoksella on jo ikää 80 vuotta. Joka tapauksessa yksi (Nobel-)kirjallisuuden kestoteema, sukutarina tässä kovin kovin kauniisti kerrottuna. Hienosti oli kirjailija saanut piirrettyä esiin sen, miten yhden ihmisen elämänkaaren aikana ajatukset itsestä ja ympäröivästä maailmasta muuttuvat. Ja loppu oli kuin suoraan Kellopeliappelsiinista. 9.
08/11: F.E. Sillanpää (1939): Silja (1931): Sillanpään kuvaamassa 1900-luvun alun suomalaiselämässä on jotain kovin koskettavaa. Vaikka tämä kirja kertoikin astetta vauraammasta ihmisryhmästä kuin aikaisemmin lukemani Hurskas kurjuus, oli sama ihmiselämän lyhyys ja vääjäämättömät onnettomuudet samalla tavalla esillä. Kotitalon ajautuminen vierialle, kansalaissota, ensirakkaus, keuhkotauti, siinä 22-vuotiaana kuolleen Siljan elämä. Alussa luontokuvaustekstiin oli vaikea päästä sisälle, mutta kun keksin yhdistää sen Teuvo Tulion elokuviin, niin alkoi toimia. 8.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti