Nobelistit 2000-luku

Kirjoitan tänne muistiin, mitä "Yksi teos kultakin kirjallisuuden nobelistilta" -lukuprojektissani tapahtuu. Yksi note/vuosikymmen.

In summary: 2000-luvun mielenkiintoisin teos oli kyllä tuo Pianonsoittaja, sillä tavalla taitavimmin kirjoitettu että vei mukanaan vaikka sairas tarina olikin. Pinter ja Lessing seuraavina.

05/08: Gao Xinjang (2000): Vapaan miehen raamattu (1999, suom. 2002): Tämä oli outo sekoitus omaelämäkerrallista kuvausta kulttuurivallankumouksen ajalta sekä nuoren ja vähän vanhemmankin miehen mietteitä seksistä ja naisista. Ei avautunut minulle, miksi tämä piti näin kirjoittaa.6½.

04/08: V.S.Naipaul (2001): Elämän kuva (2001, suom. 2001): Ja taas kasvutarina pojasta mieheksi. Tällä kertaa kirjasta löytyy kyllä isompikin teema, se miten ihminen voi jäädä ulkopuoliseksi omassa elämässään. Vähän niinkuin terävöitettyä Coetzeeta. Hauskasti myös samoja siirtomaateemoja kuin Lessingin kultaisessa muistikirjassa. 8-.

04/08: Imre Kertesz (2002): Lopetus (2003, suom.2006): Olen lukenut Kertesziltä aikaisemmin romaanit Kohtalottomuus (1975) ja Kaddish syntymättömälle lapselle (1990), joten otetaan tämä uusin nyt tähän projektiin. Lainasin myös Tappion (1988), joka myös lasketaan tähän romaanisarjaan kuuluvaksi, mutta projektin etenemisen vuoksi sarjaan siis Lopetus 300 sivua lyhyempänä. EDIT: Lopetus oli hämmästyttävän kevyt kirja fyysisesti ja psyykkisesti, ottaen huomioon että tausta on sama kuin kahdessa muussa lukemassani IK:n teoksessa eli Auschwitzin käsittämättömyys. Luin 123-sivuisen kirjan kahdessa tunnissa, enkä päässyt yhtään sisälle yhteenkään henkilöön. Outo kontrasti ottaen huomioon, että Kaddish muistuu mieleen vaikeimpana lukukokemuksena pitkään aikaan ja Kohtalottomuus kuitenkin sävähdytti sillä samalla välinpitämättömyydellä mikä Lopetuksessakin oli vireenä. 7½.

04/08: J.M.Coetzee (2003): Poikavuodet (1997, suom. 1999): Tunnelmakuvia eteläafrikkalaisen pojan lapsuudesta 1940-50-luvulta. Helppolukuinen ja huomattavasti kepeämpitunnelmainen kuin monet muut tässä sarjassa esiintyneet teokset. Ei mitenkään häikäsevä kuitenkaan millään tasolla. 7.

03/08: Elfriede Jelinek (2004): Pianonsoittaja (1983, suom. 2005): Tämä oli kyllä masentavinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Todella ahdistava tarina sairaasta äitisuhteesta ja sairaasta seksuaalisuudesta. Puistattavaa. Kielenkäyttö oli taitavaa, ja pelottavinta olikin se, että sen myötä saattoi uppoutua tähän sairaaseen tarinaan. Oli pakko lukea pienissä palasissa. Tarinalle 2, tekstille 8.

03/08: Harold Pinter (2005): The dwarfs (kirjoitettu 1952-1956, julkaistu 1990): Pääsiäisenä oli aikaa lukea tämä loppuun. Hämmentävät 183 sivua, joista noin loppu kolmannes oli jotenkin tajuttavissa. Alkuosan aikana tuntui, että kirjoitaja oli syönyt paljonkin sienä ja/tai käyttänyt laittomia huumeita. Oivaltavia jaksoja siellä täällä, mutta hieman häiritsi kun en tajunnut kokonaisuutta. Selvästi näytelmäkirjailijan tekstiä - dialogia saattoi olla sivukin, ennen kuin selvisi, ketkä puhuvat. 7½.

02/08: Orhan Pamuk (2006): Lumi (2002, suom. 2004): Kirjan takakannessa lukee, että "Pamuk on juuri sellainen kirjailija, joita varten Nobel-palkinto on keksitty". Tästä teoksesta tuli enemminkin mieleen, että Pamuk on kirjoittanut juuri sellaisen teoksen, joilla saa Nobelin palkinnon...Toisin sanoen ylipoliittisuus häiritsi pahasti. Ja ihmisten irrationaalisuus. 7.

01/08: Doris Lessing (2007): Kultainen muistikirja (1962, suom. 1968): En ole ihan vakuuttunut, toimiko kirjan rakenne kokonaisena romaanina, mutta sisälsi erittäin avartavia näkemyksiä naisen asemasta ja elämästä 1930-50-luvuilla. 8-.

11/08: J.M.G. Le Clézio (2008): Kaupunki nimeltä Onitsha (1991, suom. 1994): Jopa alkaa hahmottua Nobel-kirjailijuuden resepti. Afrikassa pitää olla asunut ja mieluiten on pitänyt olla vähän onneton. No ei ihan, mutta aika monta tällaista on nyt tullut luettua. Kirjallisesti tämä on kuitenkin mielenkiintoisempi kuin Coetzeen, muttei yhtä kiinnostava kuin Lessingin. Mystiikkajaksot tulevat omasta mielestäni vähän liian myöhään mukaan kuvaan. 7½. JK. Innostuin lukemaan samalta myös teoksen harhaileva tähti, 1992, suom. 2000, joka onkin paljon mielenkiintoisempi.

12/09: Herta Müller (2009): Sydäneläin (1994, suom. 1996): Tähän teokseen oli tosi hidasta päästä sisään, koska ensimmäiset viisikymmentä sivua tuntui ainakin minustatäysin toisistaan irrallisilta tekstinpätkiltä. Mutta sitten kun teos alkoi rullata, niin toivoin ettei se olisi loppunutkaan. Paljon jäi lukiajan oman mielikuvituksen varaan. Mielenkiintoisia välähdyksiä Ceaucescun ajan Romaniasta. 8-.