07/11: Bertrand Russell (1950): Filosofian ongelmat (1912, suom. 1969): Tämä on niitä kirjoja, joista meinaa saada päänsäryn, koska niissä mietitään sitä, ovatko esineet olemassa jos en näe niitä, ovatko unet vai valveillaolo todellista ja voiko ihminen tuntea itsensä vai ei. Kokonaisuutena kuitenkin melko selkeäsanainen yleisesitys näistä aiheista, ja loppua kohti helpotti kun siirryttiin suoremmin logiikan maailmaan. Plussaa myös havainnollisista esimerkeistä. "Tämä näyttää ilmeisen järjettömältä mutta jos haluaa tulla filosofiksi, täytyy oppia kestämään säikkymättä järjettömyyksiä." 8½.
06/11: Pär Lagerkvist (1951): Barabbas (1950): Loistava idea: Miten sujui sen miehen elämä, jonka Pilatus vapautti. Tutkielma uskosta ja epäuskosta, joka onnistui koskettamaan lyhyydestään huolimatta. Barabbas kohtasi tämän tarinan mukaan paljon tosiuskovia ja loppujen lopuksi hänen kohtalokseen tuli kuolla ristillä uskonsa vuoksi. Mutta uskoiko hän todella? 9.
06/11: Fracois Mauriac (1952): Täydellisyyden kudos (1941, suom. 1944): Ranskalainen nimi "La Pharisienne" paljastaa paremmin, mistä on kysymys - naisesta, joka on kehittänyt oman pyhimysmäisen tapansa harjoittaa erehtymätöntä uskoaan kaikkien ympärillä olevien vahingoksi. Jännittävä kertojaratkaisu oli se, että tarinan kertoi naisen aviomiehen poika. Pidin suuresti kertomuksen yllä häilyvästä onnettomuuden tunnusta, loppu oli kuitenkin synninpäästössään pettymys. 8½.
06/11: Winston S. Churchill (1953): The end of the beginning. War speeches 1942 (1943): Kyllä Churchillilta kannatti lukea puheita. Karisma välittyy jopa vanhan kirjan lehdiltä. Tässä vinkkejä miten johdetaan: sano, jos et tiedä, sano, jos et halua spekuloida, sano jos et halua sanoa, älä lupaa mitään helppoa kun tiedät että vaikeata on tulossa. Kyllä minä näistä inspiroiduin, vaikka toiston elemenit olivatkin havaittavissa. 8½.
05/11: Ernest Hemingway (1954): Kenelle kellot soivat (1940, suom. 1985): Omituisen kaksijakoiset fiilikset jäi tästä teoksesta. Pitkät pätkät sissisodan odottelun ja taistelun kvuasta olivat todella tylsää luettavaa ja kirjassa oli omituisia jaksoja muualla joiden merkitystä en ymmärtänyt lainkaan. Toisaalta kirjan rakkaustarina oli vahva ja koskettava ja harvoin olen itkenyt lukiessa niin paljon kuin tässä. Ja minä itken paljon. Lopun jälkimainigeissa 8½.
04/11: Halldór Kiljan Laxness (1955): Salka Valka (1931-32, suom. 1966): Minä luin tämän kirjana vahvasta naisesta, samaan tapaan kuin TUulen viemässä. Elämän kuvaus karussa islantilaiskylässä 20-luvulla viehätti myös, muistutti siitä kuinka kaukana nykysuomalainen loppujen lopuksi on elämän perusasioista. Lopussa teos muuttui lyyriseksi kuvaukseksi siitä, miten vanhvan realistinaisen ja heikon idealistimiehen rakkaus on aina tuhoontuomittu (vrt. Scarlett ja Ashley). 9.
04/11: Juan Ramón Jiménez (1956): Harmo ja minä (1917, suom. 1979): Tämä oli kaunis hyvän mielen kirja. Olin täysin mukana leppoisassa etelän elämässä, malvanvärisessä maisemassa, miehen ja aasin kanssa seuraamassa elämän pieniä iloja ja suuria suruja joista kaikista voi selvitä. Pitkästä aikaa itkin lukiessani. 9.
04/11: Albert Camus (1957): Sivullinen (1942, suom. 1947): Tämä klassikko jätti etäiseksi, mikä varmaan oli tarkoituskin. Traagista on olla oman elämänsä sivullinen, mutta mielestäni päähenkilön sivullisuus hipoo jo vastuuttomuutta, jota ei voi puolustella. No man is an island. En hyväksy perimmäistä sanomaa siitä, että ihminen on yksin yksilönä maailmassa. Laumaeläimiä tässä ollaan. 7.
03/11: Boris Pasternak (1958): Tohtori Zivago (1957, suom. 1977): Näin eleettömästi ei saa kirjoittaa suurta rakkaustarinaa! En ollut ollenkaan samoilla linjoilla kirjailijan kanssa siitä, mihin keskitytään ja milloin kuvaillaan tarkasti ja milloin hypätään asiasta toiseen. Sinänsä mielenkiintoista ajankuvausta 1900-luvun alun hermokuumeilusta 20-luvun hengissäjäämistaisteluun Siperiassa kuitenkin. 7½.
03/11: Salvatore Quasimodo (1959): Ja äkkiä on ilta (suom. 1962): Runoutta, taas! Mutta tällä kertaa onneksi minimalismin mestaria, jota siis luen mieluummin kuin ryöpsähtelevää proosarunoa. Tästä minä sentään osaan etsiä sitä symboliikkaa. Näin sanoi Quasimodo syntymästä "Kohdustasi nousen muistiton ja itken" ja kuolemasta: "Ja äkkiä on ilta". 7-.
06/11: Pär Lagerkvist (1951): Barabbas (1950): Loistava idea: Miten sujui sen miehen elämä, jonka Pilatus vapautti. Tutkielma uskosta ja epäuskosta, joka onnistui koskettamaan lyhyydestään huolimatta. Barabbas kohtasi tämän tarinan mukaan paljon tosiuskovia ja loppujen lopuksi hänen kohtalokseen tuli kuolla ristillä uskonsa vuoksi. Mutta uskoiko hän todella? 9.
06/11: Fracois Mauriac (1952): Täydellisyyden kudos (1941, suom. 1944): Ranskalainen nimi "La Pharisienne" paljastaa paremmin, mistä on kysymys - naisesta, joka on kehittänyt oman pyhimysmäisen tapansa harjoittaa erehtymätöntä uskoaan kaikkien ympärillä olevien vahingoksi. Jännittävä kertojaratkaisu oli se, että tarinan kertoi naisen aviomiehen poika. Pidin suuresti kertomuksen yllä häilyvästä onnettomuuden tunnusta, loppu oli kuitenkin synninpäästössään pettymys. 8½.
06/11: Winston S. Churchill (1953): The end of the beginning. War speeches 1942 (1943): Kyllä Churchillilta kannatti lukea puheita. Karisma välittyy jopa vanhan kirjan lehdiltä. Tässä vinkkejä miten johdetaan: sano, jos et tiedä, sano, jos et halua spekuloida, sano jos et halua sanoa, älä lupaa mitään helppoa kun tiedät että vaikeata on tulossa. Kyllä minä näistä inspiroiduin, vaikka toiston elemenit olivatkin havaittavissa. 8½.
05/11: Ernest Hemingway (1954): Kenelle kellot soivat (1940, suom. 1985): Omituisen kaksijakoiset fiilikset jäi tästä teoksesta. Pitkät pätkät sissisodan odottelun ja taistelun kvuasta olivat todella tylsää luettavaa ja kirjassa oli omituisia jaksoja muualla joiden merkitystä en ymmärtänyt lainkaan. Toisaalta kirjan rakkaustarina oli vahva ja koskettava ja harvoin olen itkenyt lukiessa niin paljon kuin tässä. Ja minä itken paljon. Lopun jälkimainigeissa 8½.
04/11: Halldór Kiljan Laxness (1955): Salka Valka (1931-32, suom. 1966): Minä luin tämän kirjana vahvasta naisesta, samaan tapaan kuin TUulen viemässä. Elämän kuvaus karussa islantilaiskylässä 20-luvulla viehätti myös, muistutti siitä kuinka kaukana nykysuomalainen loppujen lopuksi on elämän perusasioista. Lopussa teos muuttui lyyriseksi kuvaukseksi siitä, miten vanhvan realistinaisen ja heikon idealistimiehen rakkaus on aina tuhoontuomittu (vrt. Scarlett ja Ashley). 9.
04/11: Juan Ramón Jiménez (1956): Harmo ja minä (1917, suom. 1979): Tämä oli kaunis hyvän mielen kirja. Olin täysin mukana leppoisassa etelän elämässä, malvanvärisessä maisemassa, miehen ja aasin kanssa seuraamassa elämän pieniä iloja ja suuria suruja joista kaikista voi selvitä. Pitkästä aikaa itkin lukiessani. 9.
04/11: Albert Camus (1957): Sivullinen (1942, suom. 1947): Tämä klassikko jätti etäiseksi, mikä varmaan oli tarkoituskin. Traagista on olla oman elämänsä sivullinen, mutta mielestäni päähenkilön sivullisuus hipoo jo vastuuttomuutta, jota ei voi puolustella. No man is an island. En hyväksy perimmäistä sanomaa siitä, että ihminen on yksin yksilönä maailmassa. Laumaeläimiä tässä ollaan. 7.
03/11: Boris Pasternak (1958): Tohtori Zivago (1957, suom. 1977): Näin eleettömästi ei saa kirjoittaa suurta rakkaustarinaa! En ollut ollenkaan samoilla linjoilla kirjailijan kanssa siitä, mihin keskitytään ja milloin kuvaillaan tarkasti ja milloin hypätään asiasta toiseen. Sinänsä mielenkiintoista ajankuvausta 1900-luvun alun hermokuumeilusta 20-luvun hengissäjäämistaisteluun Siperiassa kuitenkin. 7½.
03/11: Salvatore Quasimodo (1959): Ja äkkiä on ilta (suom. 1962): Runoutta, taas! Mutta tällä kertaa onneksi minimalismin mestaria, jota siis luen mieluummin kuin ryöpsähtelevää proosarunoa. Tästä minä sentään osaan etsiä sitä symboliikkaa. Näin sanoi Quasimodo syntymästä "Kohdustasi nousen muistiton ja itken" ja kuolemasta: "Ja äkkiä on ilta". 7-.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti