05/10: Czeslaw Milosz (1980): Vangittu mieli (1953, suom. 1980): Taas yksi niistä kirjoista, joihin oli vaikea päästä kiinni mutta puolivälistä vievät mukanaan. Mielenkiintoisesti rakennettu puheenvuoro siitä, millaista on olla kirjailija kommunistivaltiossa, millaisia erilaisia selviytymisstrategioita taiteilija voi kehittää. Oiva esimerkki siitä, kuinka rivien välissä sanotaan enemmän kuin riveillä. 8+.
04/10: Elias Canetti (1981): Sokeat (1935, suom. 1982): Nyt mienasi tulla stoppi tälle projektille, mutta lujalla tahdolla läpi vaan. En tiedä miksi tämä oli niin vaikea. Alussa tuntui, että mielenkiintoisia henkilöitä oli hieman Peltirummun tapaan omassa maailmassaan, mutta keskivaiheilla tarinat irtosivat paitsi toisistaan myös todellisuudesta ihan poudolla tavalla. Olisikohan se ollut kijroittajan tarkoituskin? Loppu, joka kiinnittyi enemmän alkuun kuin keskiosa oli taas mukaansatempaavampaa. 7.
03/10: Gabriel Garcia Marquez (1982): Sadan vuoden yksinäisyys (1967, suom. 1971): Fiiliksiltään tämä vertautuu Peltirumpuun, molemmissa kirjailija on luonut oman erityisen maailmansa jossa pätevät ihan omat lait. Jostain syystä tämän teoksen intensiteetti laski kuitenkin puolivälissä huomattavasti, ja itsestäni tuntui että 50-100 sivua keskeltä olisi voinut jättää poiskin. Siksipä annan tälle arvosanaksi, huolimatta siitä että kyseessä on eittämättä mestariteos, 8½.
03/10: William Golding (1983): Perilliset (1955, suom. 1985): Tämä oli hieman outo kokemus, sillä perusjuonikuvio on sama kuin jokaisen teinitytön klassikossa Untinen-Auel: Luolakarhun klaani - siis että neanderthalilaiset ja homo sapiensit kohtaavat ja jälkimmäiset voittavat. Joten hyvin vaikea arvioida, oli niin 1:1 juonen suhteen. Mutta se sanottakoon, että melko taitavasti Golding kirjoitti neanderttein näkökulmasta siinä mielessä, kun kuvasi näiden ajatuksia sapiensien teoille joilla heillä ei ollut sanoja. Kärpästen herrahan saisi melkein kympin, mutta tälle 7½.
03/10: Jaroslav Seifert (1984): Ruttopylväs (1981, suom. 1985): Runous on minulle aina seikkailu tässä projektissa - muuten ei tule nimittäin runoja luettua. Tähän teokseen oli onneksi laitettu hyvä intro, ja runotkin olivat niin selkeitä, että luulen ymmärtäneeni mistä on kysymys: vanhenevan, kuolevan miehen kaipuusta elämään ja naisiin, ja samalla muistelua siitä mitä kaikkea tulikaan tehtyä. Lempisäe: "Ei vallanhimo eikä maineenjano ole koskaan niin pyörryttävä kuin rakkauden intohimo. Ja vaikken ehkä ollutkaan juuri niitä, joille sitä suotiin ylenmäärin, kiitin nöyrimmästi siitä minkä sain." 8.
09/09: Claude Simon (1985): Akaasia (1989, suom. 1992): No huh huh, tähän meni puoli vuotta! Osansa lienee tässä välissä valmistuneella opinnäytteellä, mutta kolmannella kerralla vasta pääsin vauhtiin. Tämä oli tyyliltään alastalonsalimainen (sisältäen hengästyttäviä, muutaman sivun "virkkeitä" ja pomppimista tapahtumista toiseen) kuvaus ensimmäisen ja toisen maailmansodan kauhuista yhden perheen (isän, pojan ja ympärillä häärineiden naisten näkökulmasta. Haastavaa mutta natutittavaa kerrontaa, tarinakin joka sanojen alta auki kiertyi oli vallan koskettava. 8½.
07/09: Wole Soyinka (1986): Laittomuuden kausi (1973, suom. 1974): Jos tässä oli joku muu sanoma kuin että hirmuvalta on paha asia, niin se mnei minulta kyllä ohi. Välillä erittäin mukaansatempaavaa kerrontaa ja pohdiskeluakin, mutta hyvät pätkät hukkuivat ihmeelliseen jaanaamiseen. Samoin välillä mystiikka, välillä (inho)realismia. En saanut otetta.7-.
07/09: Joseph Brodsky (1987): Ei oikein ihminenkään (1986, suom. 1987): Tässä suomennoksessa alku- ja päätösesseet englanninkielisestä alkuteoksesta. Kirjailija peilaa suhdettaan menneisyyteen, ja vanhempiinsa. Neuvostorealismia 12 vuoden USA:ssa asumisen jälkeen suodatettuna. Tuntui, että haluaa puhdistautua vanhempiensa kuoleman aiheuttamasta syyllisyydestä. Ei sykähdyttänyt.7.
06/09: Nahguib Mahfouz (1988): Children of Gebelawi (1959, engl. 1981): Tämä oli hyvä. Arabialaiseen tuhannen ja yhden yön tarinoiden tyyliin kerrottu sukusaaga ja samalla kaikkien uskontojen kritiikki. Ihmisen typeryyden ylistys, voisi sanoa. Loppu tuntui lässähdykseltä, mutta varmaan tarkoituksella, kun kirjailija osoitti vain kuinka ihminen ei historiastaan juuri viisastu. 9.
02/09: Camilo José Cela (1989): Mehiläispesä (1951, s. 1983): Lukuprojekti jäi muutamaksi kuukaudeksi jäihin, mutta nyt juhannuksena tämäkin on luettu. Teos on kirjamaailman Short Cuts, henkilöitä on paljon ja nimet (suomalaisesta vinkkelistä) niin samanlaisia, etten täysin pysynyt perässä kenelle lopulta tapahtui mitä ja kenen kanssa. Takakannen perusteella odotin, että oltaisiin enemmänkin oltu Dona Rosan kahvilassa, mutta sieltä vain aloitettiin. Arvoituksellinen loppu sentään jäi kutkuttamaan. 7½.
04/10: Elias Canetti (1981): Sokeat (1935, suom. 1982): Nyt mienasi tulla stoppi tälle projektille, mutta lujalla tahdolla läpi vaan. En tiedä miksi tämä oli niin vaikea. Alussa tuntui, että mielenkiintoisia henkilöitä oli hieman Peltirummun tapaan omassa maailmassaan, mutta keskivaiheilla tarinat irtosivat paitsi toisistaan myös todellisuudesta ihan poudolla tavalla. Olisikohan se ollut kijroittajan tarkoituskin? Loppu, joka kiinnittyi enemmän alkuun kuin keskiosa oli taas mukaansatempaavampaa. 7.
03/10: Gabriel Garcia Marquez (1982): Sadan vuoden yksinäisyys (1967, suom. 1971): Fiiliksiltään tämä vertautuu Peltirumpuun, molemmissa kirjailija on luonut oman erityisen maailmansa jossa pätevät ihan omat lait. Jostain syystä tämän teoksen intensiteetti laski kuitenkin puolivälissä huomattavasti, ja itsestäni tuntui että 50-100 sivua keskeltä olisi voinut jättää poiskin. Siksipä annan tälle arvosanaksi, huolimatta siitä että kyseessä on eittämättä mestariteos, 8½.
03/10: William Golding (1983): Perilliset (1955, suom. 1985): Tämä oli hieman outo kokemus, sillä perusjuonikuvio on sama kuin jokaisen teinitytön klassikossa Untinen-Auel: Luolakarhun klaani - siis että neanderthalilaiset ja homo sapiensit kohtaavat ja jälkimmäiset voittavat. Joten hyvin vaikea arvioida, oli niin 1:1 juonen suhteen. Mutta se sanottakoon, että melko taitavasti Golding kirjoitti neanderttein näkökulmasta siinä mielessä, kun kuvasi näiden ajatuksia sapiensien teoille joilla heillä ei ollut sanoja. Kärpästen herrahan saisi melkein kympin, mutta tälle 7½.
03/10: Jaroslav Seifert (1984): Ruttopylväs (1981, suom. 1985): Runous on minulle aina seikkailu tässä projektissa - muuten ei tule nimittäin runoja luettua. Tähän teokseen oli onneksi laitettu hyvä intro, ja runotkin olivat niin selkeitä, että luulen ymmärtäneeni mistä on kysymys: vanhenevan, kuolevan miehen kaipuusta elämään ja naisiin, ja samalla muistelua siitä mitä kaikkea tulikaan tehtyä. Lempisäe: "Ei vallanhimo eikä maineenjano ole koskaan niin pyörryttävä kuin rakkauden intohimo. Ja vaikken ehkä ollutkaan juuri niitä, joille sitä suotiin ylenmäärin, kiitin nöyrimmästi siitä minkä sain." 8.
09/09: Claude Simon (1985): Akaasia (1989, suom. 1992): No huh huh, tähän meni puoli vuotta! Osansa lienee tässä välissä valmistuneella opinnäytteellä, mutta kolmannella kerralla vasta pääsin vauhtiin. Tämä oli tyyliltään alastalonsalimainen (sisältäen hengästyttäviä, muutaman sivun "virkkeitä" ja pomppimista tapahtumista toiseen) kuvaus ensimmäisen ja toisen maailmansodan kauhuista yhden perheen (isän, pojan ja ympärillä häärineiden naisten näkökulmasta. Haastavaa mutta natutittavaa kerrontaa, tarinakin joka sanojen alta auki kiertyi oli vallan koskettava. 8½.
07/09: Wole Soyinka (1986): Laittomuuden kausi (1973, suom. 1974): Jos tässä oli joku muu sanoma kuin että hirmuvalta on paha asia, niin se mnei minulta kyllä ohi. Välillä erittäin mukaansatempaavaa kerrontaa ja pohdiskeluakin, mutta hyvät pätkät hukkuivat ihmeelliseen jaanaamiseen. Samoin välillä mystiikka, välillä (inho)realismia. En saanut otetta.7-.
07/09: Joseph Brodsky (1987): Ei oikein ihminenkään (1986, suom. 1987): Tässä suomennoksessa alku- ja päätösesseet englanninkielisestä alkuteoksesta. Kirjailija peilaa suhdettaan menneisyyteen, ja vanhempiinsa. Neuvostorealismia 12 vuoden USA:ssa asumisen jälkeen suodatettuna. Tuntui, että haluaa puhdistautua vanhempiensa kuoleman aiheuttamasta syyllisyydestä. Ei sykähdyttänyt.7.
06/09: Nahguib Mahfouz (1988): Children of Gebelawi (1959, engl. 1981): Tämä oli hyvä. Arabialaiseen tuhannen ja yhden yön tarinoiden tyyliin kerrottu sukusaaga ja samalla kaikkien uskontojen kritiikki. Ihmisen typeryyden ylistys, voisi sanoa. Loppu tuntui lässähdykseltä, mutta varmaan tarkoituksella, kun kirjailija osoitti vain kuinka ihminen ei historiastaan juuri viisastu. 9.
02/09: Camilo José Cela (1989): Mehiläispesä (1951, s. 1983): Lukuprojekti jäi muutamaksi kuukaudeksi jäihin, mutta nyt juhannuksena tämäkin on luettu. Teos on kirjamaailman Short Cuts, henkilöitä on paljon ja nimet (suomalaisesta vinkkelistä) niin samanlaisia, etten täysin pysynyt perässä kenelle lopulta tapahtui mitä ja kenen kanssa. Takakannen perusteella odotin, että oltaisiin enemmänkin oltu Dona Rosan kahvilassa, mutta sieltä vain aloitettiin. Arvoituksellinen loppu sentään jäi kutkuttamaan. 7½.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti