02/09: Octavio Paz (1990): Aurinkokivi (1957, s. 1990): Tämä oli yksi pitkä runo, joka käsitteli (kai) elämää ja ajallisuutta ja ihmissuhteita ja vapautta. Tässä oli oikeasti kohtia, joista voisin sanoa että tekotaiteellista kikkailua, jos tietäisin runoudesta jotain. Mutta kun en tiedä, parempi olla sanomatta. Joten heittämällä vaan seuraavalle vuosikymmenelle. Tälle 6½.
01/09: Nadine Gordimer (1991): Rakkaus kielletty (1960, s. 1991): Rakkaustarina, tavallaan, neekerin (tätä sanaa käytettiin kirjassa!) ja valkoihoisen naisen välillä. Kummallisen ohuilla vedoilla vedetty kuitenkin, vähän niin kuin akvarelli. Minun makuuni liikaa maisemakuvausta ja liian vähän tunteita. Sitä paitsi naisen selittämättömäksi jäänyt irrationaalisuus ärsytti. 7.
01/09: Derek Walcott (1992): Midsummer (1984): Vaikeita on nämä runot edelleen, ja etenkin siis englanninkielessä. Sain tästä kyllä aika ajoin jotain irtikin toisin kuin Heaneystä, troppikin keskikesän joutilaisuutta, valtameren suuruutta, ihmisen pienuutta...Silti on tosi hämäävää kun ymmärtää kaikki sanat muttei runon merkitystä. Aika paljon myös jopa toistoa eri runoissa. 7-.
09/08: Toni Morrison (1993): Jazz (1992, suom. 1993): Noniin. Tämä piti aloittaa kaksi kertaa kun ensimmäinen toiveikas aloitus päättyi 30 sivun kohdalla. Sen jälkeen tarina imaisikin mukaansa, vaikka aina välillä olikin sellainen olo että kerronta toimisi varmasti paremmin englanniksi. Mielenkiintoista ihmis- ja ajankuvaa USAsta neekerinäkökulmasta (myös Morrison käyttää tätä sanaa, siksi minäkin kehtaan) 1880-1930-luvuilta. Alun ja lopun metafyysisemmät pätkät olivat mielestäni kokonaisuuden kannalta turhia. 8+
09/08: Kenzaburo Oe (1994): Hikarin perhe (1995, suom. 1996): No tämä jätti aika kylmäksi, lähinnä kirjan epämääräisen rakenteen takia. Ymmärsin jostain, että tämä olisi koottu muualta ilmestyneistä esseistä ja sen kyllä huomasi. Ehkä olisi pitänyt kokeilla jotain romaania eikä tämmöistä, sillä kertojantaidot jäivät huomaamatta. Sinänsä siellä täällä ajatuksia ruokkivaa tekstiä perheen merkityksestä ja taiteentekemisestä. 6.
08/08: Seamus Heaney (1995): Seeing things (1991): Ja sitten irlantilaisen lyriikan pariin! Joko englanninkielen taitoni ei riittänyt tai sitten meni muuten vaan täysin yli hilseen. Muistutti siitä, miksi en lue runoja. Aina silloin tällöin sain kiinni jostain yksittäisestä säkeestä mutta viesti jäi hämäräksi. Ei minulle.6.
08/08: Wislawa Szymborska (1996): Ihmisiä sillalla (runoja 1957-1996): En ole runojenlukija, puolalaisesta runoudesta puhumattakaan. Jälleen oli siis tarjolla uudenlainen lukuelämys. Taitavaa vähillä sanoilla tunnelman ja ajatuksen maalaamistahan tuo runous on, sitä ei voi kiistää. Lempisäe tallennettakoon tähän: "Sellaista elämää ei ole, joka ei edes hetken verran olisi kuolematon". Oivaltavaa luontoon kytkeytyvää eksistentiaalista pohdiskelua myös. 8+.
07/08: Dario Fo (1997): Accidental Death of an Anarchist (1970, engl. 1979): Ensimmäinen kerta kuin luin näytelmän, kokemus sinänsä. Muuten sama kuin romaani, paitsi repliikien perässä ei sanottu "hän sanoi" :). Yritin kuvitella näyttämöllepanon mielessäni, olisi hauska nähdä joskus näytelmänäkin nyt kun on lukenut. Vakavaa asiaa farssin muodossa, silti jäi keskinkertaiseksi elämykseksi. 8-.
07/08: José Saramago (1998): Kertomus sokeudesta (1995, suom. 1997): Kansilehdessä varoiteltiin, että Saramagon hengästyttävän pitkät lauseet voisivat olla vaikeaa luettavaa - aika kevyttä se kuitenkin oli Alastalon salin lukeneelle :). Sinänsä ihan vaikuttava kirja, mutta koko ajan oli epäilyttävä tunne että William Golding kertoi tämän tarinan jo Kärpästen herrassa ja vielä paremmin. Loppu ei avautunut ratkaisuna. 8+.
06/08: Günther Grass (1999): Peltirumpu (1959, suom. 1961): Nyt osui sellainen kirja kohdalle, että upposi. Absurdi, oudolla tavalla kuitenkin hyvin todellinen tarina jossa hyvä ja paha ovat epäselviä käsitteitä. Olkoon tämä loistoteos esimerkkinä vaikkapa Coelholle ja Nerudalle, että lapsuuden/nuoruudenkokemukset voi kirjoittaa ihan kirjallisuudeksi asti eikä vain muistiin. 9½.
01/09: Nadine Gordimer (1991): Rakkaus kielletty (1960, s. 1991): Rakkaustarina, tavallaan, neekerin (tätä sanaa käytettiin kirjassa!) ja valkoihoisen naisen välillä. Kummallisen ohuilla vedoilla vedetty kuitenkin, vähän niin kuin akvarelli. Minun makuuni liikaa maisemakuvausta ja liian vähän tunteita. Sitä paitsi naisen selittämättömäksi jäänyt irrationaalisuus ärsytti. 7.
01/09: Derek Walcott (1992): Midsummer (1984): Vaikeita on nämä runot edelleen, ja etenkin siis englanninkielessä. Sain tästä kyllä aika ajoin jotain irtikin toisin kuin Heaneystä, troppikin keskikesän joutilaisuutta, valtameren suuruutta, ihmisen pienuutta...Silti on tosi hämäävää kun ymmärtää kaikki sanat muttei runon merkitystä. Aika paljon myös jopa toistoa eri runoissa. 7-.
09/08: Toni Morrison (1993): Jazz (1992, suom. 1993): Noniin. Tämä piti aloittaa kaksi kertaa kun ensimmäinen toiveikas aloitus päättyi 30 sivun kohdalla. Sen jälkeen tarina imaisikin mukaansa, vaikka aina välillä olikin sellainen olo että kerronta toimisi varmasti paremmin englanniksi. Mielenkiintoista ihmis- ja ajankuvaa USAsta neekerinäkökulmasta (myös Morrison käyttää tätä sanaa, siksi minäkin kehtaan) 1880-1930-luvuilta. Alun ja lopun metafyysisemmät pätkät olivat mielestäni kokonaisuuden kannalta turhia. 8+
09/08: Kenzaburo Oe (1994): Hikarin perhe (1995, suom. 1996): No tämä jätti aika kylmäksi, lähinnä kirjan epämääräisen rakenteen takia. Ymmärsin jostain, että tämä olisi koottu muualta ilmestyneistä esseistä ja sen kyllä huomasi. Ehkä olisi pitänyt kokeilla jotain romaania eikä tämmöistä, sillä kertojantaidot jäivät huomaamatta. Sinänsä siellä täällä ajatuksia ruokkivaa tekstiä perheen merkityksestä ja taiteentekemisestä. 6.
08/08: Seamus Heaney (1995): Seeing things (1991): Ja sitten irlantilaisen lyriikan pariin! Joko englanninkielen taitoni ei riittänyt tai sitten meni muuten vaan täysin yli hilseen. Muistutti siitä, miksi en lue runoja. Aina silloin tällöin sain kiinni jostain yksittäisestä säkeestä mutta viesti jäi hämäräksi. Ei minulle.6.
08/08: Wislawa Szymborska (1996): Ihmisiä sillalla (runoja 1957-1996): En ole runojenlukija, puolalaisesta runoudesta puhumattakaan. Jälleen oli siis tarjolla uudenlainen lukuelämys. Taitavaa vähillä sanoilla tunnelman ja ajatuksen maalaamistahan tuo runous on, sitä ei voi kiistää. Lempisäe tallennettakoon tähän: "Sellaista elämää ei ole, joka ei edes hetken verran olisi kuolematon". Oivaltavaa luontoon kytkeytyvää eksistentiaalista pohdiskelua myös. 8+.
07/08: Dario Fo (1997): Accidental Death of an Anarchist (1970, engl. 1979): Ensimmäinen kerta kuin luin näytelmän, kokemus sinänsä. Muuten sama kuin romaani, paitsi repliikien perässä ei sanottu "hän sanoi" :). Yritin kuvitella näyttämöllepanon mielessäni, olisi hauska nähdä joskus näytelmänäkin nyt kun on lukenut. Vakavaa asiaa farssin muodossa, silti jäi keskinkertaiseksi elämykseksi. 8-.
07/08: José Saramago (1998): Kertomus sokeudesta (1995, suom. 1997): Kansilehdessä varoiteltiin, että Saramagon hengästyttävän pitkät lauseet voisivat olla vaikeaa luettavaa - aika kevyttä se kuitenkin oli Alastalon salin lukeneelle :). Sinänsä ihan vaikuttava kirja, mutta koko ajan oli epäilyttävä tunne että William Golding kertoi tämän tarinan jo Kärpästen herrassa ja vielä paremmin. Loppu ei avautunut ratkaisuna. 8+.
06/08: Günther Grass (1999): Peltirumpu (1959, suom. 1961): Nyt osui sellainen kirja kohdalle, että upposi. Absurdi, oudolla tavalla kuitenkin hyvin todellinen tarina jossa hyvä ja paha ovat epäselviä käsitteitä. Olkoon tämä loistoteos esimerkkinä vaikkapa Coelholle ja Nerudalle, että lapsuuden/nuoruudenkokemukset voi kirjoittaa ihan kirjallisuudeksi asti eikä vain muistiin. 9½.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti