03/11: Saint-Johan Perse (1960): Jord vindar hav (ruots. 1960): Sen olen tässä oppinut, että runoissakin on iitä, joista tykkään enemmän ja sitten niitä joista vähemmän. Tämä oli jälkimmäistä, ruonorypsähtelytyylistä ilmaisua. Proosan näköistä mutta täynnä huudahduksia ja vertauskuvia, joten en pysynyt perässä. Kiinnostava huomio kuitenkin se, että vaikka kuvasto oli kautta kirjan melko sama (rantaa, tuulta, merta jne.) niin tunnelma kyllä vaihtui runosta toiseen (lapsuusmuistelot vs. juurettomuus vs. toinen maailmansota). 6.
02/11: Ivo Andric (1961): Konsulit (1947, suom. 1976): Tämä teos avasi itselleni uuden näkymän, Balkanin strategisen merkityksen 1800-luvun alussa. kertomus Ranskan ja Itävallan konsulin oleskelusta Bosnian Travnikissa 1807-1814 yhdisti hyvin yksityistä ja yleistä. Pidin toteavasta, kuvailevasta tyylistä ja rivien väliin silloin tällöin ujutetusta sarkasmista. 8+.
02/11: John Steinbeck (1962): Hyvien ihmisten juhla (1945, suom. 1951): Teosta on vaikea erottaa jatko-osastaan Torstai on toivoa täynnä (1954, suom. 1955). Steinbeckilta olisi voinut lukea myös Vihan hedelmät tai Hiiriä ja ihmisiä, mutta hyllyssä olevina nämä veijaritarinat tuli luettua tähän settiin. Steibeckilainen tapahtumien hyväätarkoittavuus ja silti vääjäämätön pieleenmenevyys näistä välittyy, samoin kuin leppoisa 50-lukulainen kalifornialaistunnelma. Ihan mestariteoksia eivät kuitenkaan. 8.
02/11: George Seferis (1963): Collected poems (engl. 1967-1981): Välimeren alueen runous pysyy edelleen tavoittamattomissani. Näitä on muuten palkittu aika paljon...Kuvasto li jo tuttua, merta ja tuulta ja kuivuutta, tällä kertaa mukana erityisesti kukkasia ja patsaita myös. Pitemmät runot olivat meniuvät minun näkökulmastani aivan jorinaksi enkä pysynyt juonessa mukana. "If pain is human we are not human beings merely to suffer pain".5½.
01/11: Jean-Paul Sartre (1964, kieltäytyi palkinnosta): Inho (1938, suom. 1947): Tulipa luettua tämäkin vihdoin, 24 vuotta sen jälkeen kun päätin että eksistentialismi on maailmankatsomukseni. Yllättävää oli, kuinka kirkkaina eksistentialismin ajatukset tässä olivat jo esillä. Välillä henkilön yksinpuhelu meni mielestäni liian filosofiseksi haitaten itse romaanin kulkua, parhaimmillan tunnelma oli hypnoottinen. Avainlause: Kaikki olemassaoleva syntyy ilman syytä, jää olemaan heikkoudesta ja kuolee sattumalta. 8½.
12/10: Mihail Solohov (1965): Aron raivaajat (1932, korj. 1953, suom. 1965): Alku oli hankala, mutta kun pääsi yli venäläisiä kirjoja yleisesti vaivaavasta liiasta henkilömäärästä vaikene nimineen niin tarinahan imaisi mukaansa. Loistava teos siitä, miksi omistustaloudesta on mahdotonta siirtyä kommunismiin jos laji on ihminen. Teki välillä mieli huutaa ääneen että lakatkaa nyt perhana hölämöilemästä ja kylväkää ne jyvät...Pidin paljon. 8½.
12/10: Samuel Josef Agnon (1966): Uskollisuuden vala (1943, suom. 1967): Tämä kirja oli kuin rispaantunut pitsikoru menneeltä ajalta - siinä pystyi aistimaan jotain hauraan kaunista ja taidokasta, mutta loppujen lopuksi se kuitenkin mureni nykyaikaisissa sormissa tomuksi. Haa, olipa runollista! Mutta epätodellinen vaikutelma tästä oudosta rakkaus(?)tarinasta jäi. 7+.
12/10:Nelly Sachs (1966): Israelin kärsimys (1961, suom. 1966): Runoja tai ei, tässä kirjassa oli liikaa tomua, tähtiä ja verta jotta sen olisi voinut ottaa vakavasti. Tästä tuli kyllä sellainen olo, että tekotaiteellisen roskan kanssa on tekemisissä. Liian mystistä ja eteeristä minulle. Paras säe löytyi hautakirjoitusosiosta (jonka senkin on tehnyt paremmin Edgar Lee Masters Spoon River Antologiassa): Vaan viimeinen seikkalusi - kuin tähti hiljainen: tulesta sielu lähti. 5½.
12/10:Miguel Asturias (1967): Herra presidentti (1946, suom. 1976): Tuli luettua heti vuoden 2010 Vargos Llosan perään, mikä on sikäli hyvä että teemoiltaan ja kulttuuriltaan kirjat ovat melko samat. Tässä teoksessa, jossa elettiin mielivaltaisen diktaattorin alaisuudessa, oltiin liikkeellä vielä piirun verran karummalla meiningillä kuin Kaupungin koirissa. Teoksen intensiivisimmät kohdat oli kirjoitettu sattumanvaraisten vääjämättömien kuolemantapausten yhteyteen. Loppua kohti lukijankin valtasi epätoivo. Vaikutuin. 9-.
10/10: Yasunari Kawabata (1968): The Master of Go (1951, engl. 1972): Tässä kirjassa oli jotain perin japanilaista siinä mielessä se ei ollut varsinaisesti tarina, vaan sanoilla tehty akvarelli. Kirjan niin sanottu juoni oli vuonna 1938 käyty go-peli vanhan mestarin ja ärhäkkään haastajan välillä, mutta lopputulos kerrottiin heti ensimmäisessä lauseessa. Näennäisesti kirja seurasi kuusi kuukautta (!) kestäneen peli kulkua lähes siirto siirrolta, mutta rivien alla, välissä ja päällä kerrottiin paljon enemmän, ihmisen ja maailman muuttumisesta. 9-.
10/10: Samuel Beckett (1969): Murphy (1938, ruots. 1998): Esipuheen mukaan jos tämän luulee ymmärtäneensä, ei ole ymmärtänyt ja päinvastoin. Eli ymmärtämättömyyteensä voinee siis olla tyytyväinen? Outoa, että sinänsä pysyin tarinassa melko hyvin mukana mutten kyllä pointtia ihan saanut kiinni. Murphy on pieni mies jota naiset rakastavat, mutta hän itse käyttää aikansa sielun ja ruumiin olemassaolon murehtimiseen ja päätyy loputla tuhkaksi lontoolaispubin lattialle. Sivuhenkilöt ovat niin sivussa, etten osan yhteyttä tarinaan tajunnut lainkaan. Liian vaikea minulle. 6½
02/11: Ivo Andric (1961): Konsulit (1947, suom. 1976): Tämä teos avasi itselleni uuden näkymän, Balkanin strategisen merkityksen 1800-luvun alussa. kertomus Ranskan ja Itävallan konsulin oleskelusta Bosnian Travnikissa 1807-1814 yhdisti hyvin yksityistä ja yleistä. Pidin toteavasta, kuvailevasta tyylistä ja rivien väliin silloin tällöin ujutetusta sarkasmista. 8+.
02/11: John Steinbeck (1962): Hyvien ihmisten juhla (1945, suom. 1951): Teosta on vaikea erottaa jatko-osastaan Torstai on toivoa täynnä (1954, suom. 1955). Steinbeckilta olisi voinut lukea myös Vihan hedelmät tai Hiiriä ja ihmisiä, mutta hyllyssä olevina nämä veijaritarinat tuli luettua tähän settiin. Steibeckilainen tapahtumien hyväätarkoittavuus ja silti vääjäämätön pieleenmenevyys näistä välittyy, samoin kuin leppoisa 50-lukulainen kalifornialaistunnelma. Ihan mestariteoksia eivät kuitenkaan. 8.
02/11: George Seferis (1963): Collected poems (engl. 1967-1981): Välimeren alueen runous pysyy edelleen tavoittamattomissani. Näitä on muuten palkittu aika paljon...Kuvasto li jo tuttua, merta ja tuulta ja kuivuutta, tällä kertaa mukana erityisesti kukkasia ja patsaita myös. Pitemmät runot olivat meniuvät minun näkökulmastani aivan jorinaksi enkä pysynyt juonessa mukana. "If pain is human we are not human beings merely to suffer pain".5½.
01/11: Jean-Paul Sartre (1964, kieltäytyi palkinnosta): Inho (1938, suom. 1947): Tulipa luettua tämäkin vihdoin, 24 vuotta sen jälkeen kun päätin että eksistentialismi on maailmankatsomukseni. Yllättävää oli, kuinka kirkkaina eksistentialismin ajatukset tässä olivat jo esillä. Välillä henkilön yksinpuhelu meni mielestäni liian filosofiseksi haitaten itse romaanin kulkua, parhaimmillan tunnelma oli hypnoottinen. Avainlause: Kaikki olemassaoleva syntyy ilman syytä, jää olemaan heikkoudesta ja kuolee sattumalta. 8½.
12/10: Mihail Solohov (1965): Aron raivaajat (1932, korj. 1953, suom. 1965): Alku oli hankala, mutta kun pääsi yli venäläisiä kirjoja yleisesti vaivaavasta liiasta henkilömäärästä vaikene nimineen niin tarinahan imaisi mukaansa. Loistava teos siitä, miksi omistustaloudesta on mahdotonta siirtyä kommunismiin jos laji on ihminen. Teki välillä mieli huutaa ääneen että lakatkaa nyt perhana hölämöilemästä ja kylväkää ne jyvät...Pidin paljon. 8½.
12/10: Samuel Josef Agnon (1966): Uskollisuuden vala (1943, suom. 1967): Tämä kirja oli kuin rispaantunut pitsikoru menneeltä ajalta - siinä pystyi aistimaan jotain hauraan kaunista ja taidokasta, mutta loppujen lopuksi se kuitenkin mureni nykyaikaisissa sormissa tomuksi. Haa, olipa runollista! Mutta epätodellinen vaikutelma tästä oudosta rakkaus(?)tarinasta jäi. 7+.
12/10:Nelly Sachs (1966): Israelin kärsimys (1961, suom. 1966): Runoja tai ei, tässä kirjassa oli liikaa tomua, tähtiä ja verta jotta sen olisi voinut ottaa vakavasti. Tästä tuli kyllä sellainen olo, että tekotaiteellisen roskan kanssa on tekemisissä. Liian mystistä ja eteeristä minulle. Paras säe löytyi hautakirjoitusosiosta (jonka senkin on tehnyt paremmin Edgar Lee Masters Spoon River Antologiassa): Vaan viimeinen seikkalusi - kuin tähti hiljainen: tulesta sielu lähti. 5½.
12/10:Miguel Asturias (1967): Herra presidentti (1946, suom. 1976): Tuli luettua heti vuoden 2010 Vargos Llosan perään, mikä on sikäli hyvä että teemoiltaan ja kulttuuriltaan kirjat ovat melko samat. Tässä teoksessa, jossa elettiin mielivaltaisen diktaattorin alaisuudessa, oltiin liikkeellä vielä piirun verran karummalla meiningillä kuin Kaupungin koirissa. Teoksen intensiivisimmät kohdat oli kirjoitettu sattumanvaraisten vääjämättömien kuolemantapausten yhteyteen. Loppua kohti lukijankin valtasi epätoivo. Vaikutuin. 9-.
10/10: Yasunari Kawabata (1968): The Master of Go (1951, engl. 1972): Tässä kirjassa oli jotain perin japanilaista siinä mielessä se ei ollut varsinaisesti tarina, vaan sanoilla tehty akvarelli. Kirjan niin sanottu juoni oli vuonna 1938 käyty go-peli vanhan mestarin ja ärhäkkään haastajan välillä, mutta lopputulos kerrottiin heti ensimmäisessä lauseessa. Näennäisesti kirja seurasi kuusi kuukautta (!) kestäneen peli kulkua lähes siirto siirrolta, mutta rivien alla, välissä ja päällä kerrottiin paljon enemmän, ihmisen ja maailman muuttumisesta. 9-.
10/10: Samuel Beckett (1969): Murphy (1938, ruots. 1998): Esipuheen mukaan jos tämän luulee ymmärtäneensä, ei ole ymmärtänyt ja päinvastoin. Eli ymmärtämättömyyteensä voinee siis olla tyytyväinen? Outoa, että sinänsä pysyin tarinassa melko hyvin mukana mutten kyllä pointtia ihan saanut kiinni. Murphy on pieni mies jota naiset rakastavat, mutta hän itse käyttää aikansa sielun ja ruumiin olemassaolon murehtimiseen ja päätyy loputla tuhkaksi lontoolaispubin lattialle. Sivuhenkilöt ovat niin sivussa, etten osan yhteyttä tarinaan tajunnut lainkaan. Liian vaikea minulle. 6½
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti